Surkea uimari matkalla uintitekniikkakurssille

Olen aina pitänyt itseäni surkeana uimarina. Nyt tämä surkea uimari on matkalla uinnin tekniikkakurssille. Selvisin koululiikunnan uintivuoroista vain siksi, että usein sain uida luokan parhaan uimaritytön parina. Mutta kuulkaas, ehkä minustakin sukeutuu jonkin sortin uimari. Ties vaikka olenkin tulevasta uudesta lajista ihan liekeissä, kuten Harkittujen herkkujen Emma.

Joka syksy jokin uusi asia saapuu elämääni. Tänä syksynä, tosin vasta marraskuussa, aloitan uuden harrastuksen, jota en olisi koskaan uskonut aloittavani. Minä ja mösjöö olemme hankkineet paikat uinnin pienryhmäopetuksesta ja pulahdamme altaaseen ainakin viisi kertaa perättäisinä viikkoina.

Huh! Itseni pitäminen toivottomana uimarina onkin hyvä osoitus siitä, millaisia uskomuksia meillä voi olla itsestämme ja taidoistamme. Vääränlainen uskomus itsestä voi estää kokeilemasta uusia lajeja. Joillain se voi viedä kokonaan kipinän liikunnasta. Uskomus on saattanut jäädä pääkoppaamme pyörimään jonkun ohimennen heittämästä lauseesta. Aina emme edes tiedosta sitä, että meillä on uskomuksia, jotka estävät meitä tekemästä asioita. Kun omaan itseen iskostuu kuva ja uskomus siitä, että on jotenkin huono ja erilainen vaikka jossakin liikuntalajissa, eikä osaa tehdä asioita, kuten muut, niin siitä on vaikea päästä eroon, mutta onneksi ei mahdotonta.

Näinköhän uin tuolla ensi kesänä oikeasti?

Kohtuullisia koululiikuntamuistoja

Omat koululiikuntamuistot ovat ihan kohtalaisen hyviä. Harrastin eri lajeja niin paljon, että en lannistunut siitä, että en kuulunut opettajan suosikkeihin. Olen kokeillut varmaan kolmattakymmentä liikuntalajia, toisten parissa olen viipynyt pidempään, toisten kanssa vähemmän aikaa. Kahdesti olen opiskellut urheiluopistoissa, joissa olen päässyt kokeilemaan myös lajeja, joissa olin leimannut itseni huonoksi ilman kokeilemista! Niin typerää. Mutta minulla on vain ollut ajatus, uskomus, että tuo on jotain sellaista, mitä minä en ainakaan voi osata. En tiedä, mistä tämä ajatus on tullut, mutta palkitsevaa on ollut eri liikuntamuotojen parissa nähdä sen myös menevän pois. Nyt toivon, että lakkaan ajattelemasta, että en osaa uida.

Uimisesta en tosin ikinä oppinut nauttimaan. Käymäni peruskoulu sijaitsi uimahallin vieressä ja liikuntatunneilla uimme enemmän kuin kaverini muissa kouluissa. Uintitunneilla otimme aikaa, uimme matkaa ja ikään kuin kilpailimme toisiamme vastaan, yksin ja pareittain, ja olin aina siellä viimeisten joukossa. En nauttinut uimisesta ollenkaan, vihasin sitä. En oppinut tekniikkaa kunnolla enkä kai oikeastaan edes halunnut oppia. Kauhulla odotin uintitunteja ja kun ei ollut enää pakko uida, en ole sitä juuri tehnyt koko aikuisikäni aikana. Toki pulahdan mereen tai järveen saunasta, mutta se on eri juttu. Siellä kukaan ei seiso sekuntikellon kanssa ja pety taas siihen, miten huonon ajan sain ja miten hidas olinkaan, jälleen kerran. Viimeisten 20 vuoden ajan uimahallikäyntini ovat oikeastaan rajoittuneet lähes vain vesijumpan ohjaamiseen, jota en ole tehnyt enää vuosiin sitäkään.

Uskomukset uusiksi

En ole ollut missään lajissa ikinä superhyvä, mutta omasta mielestäni en mikään superhuonokaan. Lopulta olen liikkunut niiden liikuntamuotojen parissa, joista olen itse pitänyt. Jossain vaiheessa hyväksyin sen, että minun ei tarvitse uida tai edes pitää siitä, jos en oikeasti halua. Maailma on täynnä erilaisia liikuntamuotoja, joista useimmille meistä löytyy se oikea ja sopiva, joka antaa itselle niitä onnistumisen kokemuksia ja iloa ja saa endorfiinit kehossa räiskymään.

Liikuntaan liittyvien kuin muidenkin uskomusten kanssa voi kuitenkin työskennellä. Voi miettiä, miten negatiiviset uskomukset kääntää myönteisiksi. Olen surkea uimari, joten minun on ihan turha edes katsoa uimahalliin päin. Pysyn pinnalla, mutta uimaria minusta ei saa tekemälläkään. Tämä uskomus, joka kulki kanssani 25 (!!!) vuotta, oli erittäin totta minulle vielä vaikka vuosi sitten.

Mutta osittain loukkaantumisen ja juoksutauon takia päätin antaa uinnille mahdollisuuden. Toki tähän kiinnostukseeni on vaikuttanut myös se, että olen seurannut monia uimareita ja triathlonisteja ja alkanut kiinnostua uinnista ja ehkä vähän pyöräilystäkin. Lakkasin pitämästä sitä totuutenani, että olen huono uimari. Aloin sen sijaan ajatella, että olen aika aloittelija uinnissa, mutta haluan oppia lisää. Pysyn pinnalla, mutta voisin opetella uintitekniikan kunnolla. Itse asiassa voisin ilmoittautua vaikkapa aikuisten uimatekniikkakouluun. Kun kävisin säännöllisesti harjoittelemassa, kehitystä varmasti tapahtuisi ja oppisin ehkä nauttimaan uinnista. 

Tulkitsemme jatkuvasti elämää uskomustemme kautta. Miksipä ei sitten kääntää niitä uskomuksia myönteiseen suuntaan, jos se on yhtä mahdollista kuin se, että uskomukset ovat negatiivisia ja rajoittavia.

Saa nähdä, tuleeko minusta vielä uimaria. Juoksu on oma juttuni, mutta ainakin annan uinnille nyt mahdollisuuden. Onneksi minulla on aikaa kypsytellä tätä uintiajatusta, sillä jo nyt minua jännittää aika paljon. Eikä minulla ole edes uimapukua, mutta onneksi on aikaa 2,5 kuukautta sellainen hankkia.

Muita uimareita linjoilla? Myös kaikki triahtlonjutut kiinnostavat! Saa siis kertoa!

Jenny

INSTAGRAMISSA: jenny_vastaiskuankeudelle

FACEBOOKISSA: vastaiskuankeudellefi

Lue myös:

Keho ja mieli tottuvat – silti ei tarvitse tyytyä pahaan oloon

Yhdestä en luovu ja se on uni

45 päivää juoksutelakkaa

Yhtäkkiä on helppoa olla zen ja kiitollinen

Tasapainoinen arki synnyttää liikuntamotivaatiota