Tunteista

Eilen oli ulkona aika harmaa ja synkeä päivä, vaikka kylmä ei ollutkaan. Jotenkin mieli uiskenteli hieman samoissa tunnetiloissa, olo oli pitkästä aikaa jotenkin surullinen ja alakuloinen, vaikka syytä siihen ei oikeasti ollut. Työhommatkin sujuivat kuin vettä vain ja kuin ihmeen kaupalla sain tavoittamani ihmiset kiinni heti ja heillä oli aikaa minulle. Kun sitten olin menossa pankkiin hoitamaan erästä asiaa, huomasin sen ovella, että kyseinen pankki oli lopetettu. Soittaessani pankin puhelinpalveluun sain käsittämättömän ystävällistä palvelua ja homma hoitui ilman, että jouduin edes menemään fyysisesti paikalle. Ohjaamaan päästessäni fiilikset alkoivat selkeästi kohota, kun juttelin paikalle hyvissä ajoin tulleen muutaman asiakkaan kanssa. Paikalle sattui myös aikaisemmin eräässä toisessa paikassa tunneillani aktiivisesti käynyt rouva, vaikea veikata hänen ikäänsä, mutta jotain 70 ja 80 vuoden välistä se on. Hän oli juuri juossut ties kuinka monennen maratoninsa ja kertoi myös lukeneensa kesäkuisen Hesarin jutun minusta. Sain häneltä jutusta hyvää palautetta ja samalla hän totesi, että kyllä sinä olet hoikistunut, olit paljon pulleampi silloin pari vuotta sitten! Hih. Niskaselkä-tunnista sainkin sitten usealta asiakkaalta älyttömän hyvää palautetta, ja vaikka ihannetilanne olisi sellainen, etten antaisi niin hyvän kuin huononkaan palautteen itseäni hetkauttaa, onhan se vain sen kyseisen ihmisen mielipide eikä sillä välttämättä ole mitään tekemistä minun kanssani, niin pakko sanoa, että mielialat alkoivat kohota kyllä plussan puolelle ja saamani kiitokset hivelivät egoani sen verran, että seuraavalle tunnille oli helppo jatkaa. Kun sisäpyöräilysalissa oli vielä tupa täynnä porukkaa, nousivat tunnetilat yhä korkeammalle.

Illalla sitten jälleen normaalissa olotilassani, iloisena, mietin päivällä kokemiani tunteita ja niihin liittyviä ajatuksia. Olin tyytyväinen siihen, miten olin fiiliksiä käsitellyt tai ehkä enemmänkin vain kokenut ne. Pitkin päivää oikein pysähdyin tunnustelemaan, miltä minusta tuntuu ja missä se kehossani tuntuu, ilman, että olisin mitenkään syyllistänyt itseäni tai ahdistellut tai ainakaan pakottanut piristymään. Oli tunnetila mikä tahansa, olen huomannut, että en vain niitä voi tukahduttaa, eikä se tietenkään ole tarkoituskaan. Paljon parempi tapa on kokea tunne ja vaikka sitten tirauttaa muutama kyynel, jos siltä tuntuu, kun pyrkiä välttämään jotain fiiliksiä ja upottamaan ne tekoiloisuuteen tai yltiöpositiivisuuteen (inhoan tuota sanaa!).

Yleensäkin ihmettelen ajatustapaa, että jos ihminen useimmiten on hyvällä tuulella, iloinen ja pyrkii näkemään asioissa sen myönteisen puolen ja olemaan kiitollinen, joillain toisilla tyypeillä saattaa olla sellainen kuva tästä iloisesta tyypistä, ettei mitään ikävää hänen elämässään tapahtuisi tai vähintäänkin hän ne tunnetilat jotenkin pakolla piilottaa. Hiljattain jouduin tilanteeseen tyttäreni kanssa, jossa todella olisin kaivannut toista aikuista selvittämään asiaa ja ottamaan vastuuta, mutta kylmä faktahan on se, että kahta isompaa lastani koskien minä olen ainoa vanhempi, joka heidän elämässään on. Toki heidän elämässään on muita aikuisia runsaasti, mutta joskus se ainoana vanhempana oleminen vain tuntuu epäreilulta. Tuolloin se tuntui siltä ja se päivä tuntui raskaalta. Asia on ollut näin jo vuosia, joten en sitä sen kummemmin edes normiarjessa ajattele, mutta sattuipa vain hetki, jolloin tukea olisin kaivannut. Kun sitten asiasta kirjoitin Facebookissani, sain valtavan kasan sydämiä ja virtuaalimyötätuntoa, joka oikeasti tuntui minusta tosi hyvältä. Muutama viikko siitä sitten tapasin erään tuttavani, joka kertoi lukeneensa päivitykseni. Hän totesi, että siitä oli tullut jotenkin hyvä mieli, ei asian vuoksi, vaan siksi, ettei minunkaan elämäni ole täydellistä.

Täydellistä!!! Voin ihan tässä kertoa, että elämäni on kaukana täydellisestä. Se, että pääosin kuitenkin suhtautuu asioihin hyvän kautta, ei tee elämästä yhtään enempää täydellistä. Minä olen huomannut sen hyväksi tavaksi olla ja elää omaa arkeani, ja suhtautua niin sanottuihin vastoinkäymisiin. Olen huomannut, että hyvin monessa asiassa voin itse valita, millaisen asenteen valitsen ja miten asiaan suhtaudun. Toimin näin, koska se toimii minulla. Jos valittaisin, ahdistuisin, olisin ihan p*skana viikkotolkulla, taistelisin vastaan, lakkaisin hyväksymästä, en päästäisi irti tai en vaikka sitten antaisi anteeksi, se tuskin tekisi oloani paremmaksi. Se, ettei asioihin jää kiinni märehtimään viikko- kuukausi- tai vuosikausiksi, ei tarkoita sitä, ettenkö tuntisi niitä. Itsetuntemuksen myötä kyllä vanhat useiden päivien sängyssä makaamiset ja kattoon tuijottamiset ovat jääneet täysin. Toki koen surua, alakuloa, ahdistusta ja koko sen tunneskaalan, minkä kuka tahansa muukin, mutta minä haluan tuntea tunteen täysillä ilman, että annan sen ehkä vaikuttaa toimintaani tai tuon sitä ulospäin millään tavalla tai ainakaan useimmiten muuten kuin kirjoittamalla. Minua huvittaa ajatus siitä, että jos normaali olotila on iloisuus, myönteisyys, ja niin sanotusti plussan puolella pysyminen, ei negatiivisia, pahalta tuntuvia, ahdistavia tunteita elämässä muka olisi. Hallojaa!

Toisinaan koemme niin isoja ja voimakkaita elämää muuttavia asioita, että on vaikea antaa niiden eli ulkoisten olosuhteiden olla vaikuttamatta. Mutta uskon siihen, että niin kauan kun annamme ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa meihin ja käytökseemme, niillä on meihin hurjasti valtaa. Lopulta omalla murehtimisella, ärsyyntymisellä ja kiristelyllä vain annamme niille olosuhteille valtaa vain entistä enemmän. Silti voimme onneksi niiden fiilisten keskellä valita, haluammeko me vahvistaa vanhoja käytösmallejamme vai heikennämmekö niiden otetta meihin olemalla tekemättä mitään. Pema Schödrön on sanonut, että Kun maltamme istua ihan hiljaa levottomuuden ja kiukun kanssa, vahvistamme itseämme. Voimme istua vihamme kanssa ja antaa sen energian nöyrryttää meidät ja tehdä meistä myötätuntoisempia. Räjähtämisen hetkestä Chödrön kirjoittaa, että silloin voimme kuvitella itsemme olevan soturioppilaita, joita nyt vain jostain syystä opetetaan ja haastetaan olemaan epämukavan tunteen kanssa. Ärsyttävästä tyypistä, hetkestä tai asiasta hän neuvoo ajattelemaan, että se on kuin unta. Ennen kaikkea tämä lause on kolahtanut minuun: Miten näillä olosuhteilla on valta pompottaa minua toivosta pelkoon ja ilosta suruun?

Niin, sitä onkin hyvä miettiä, että miten millään olosuhteilla on valtaa pompottaa meitä millään tapaa. Lopulta kun kaikki menee ohi, oli kyse iloista tai suruista. Silti uskon, että on hyvä kokea tunteita ihan laidasta laitaan. Kun on vaikka sitten istunut sen vihan kanssa ja antanut sen tulla ja mennä, olo on kuin voittajalla. Kaikkia tunteita tarvitaan, kaikki ne ovat ookoo. Kun itse olen oppinut tunteitani tunnustelemaan ja vain olemaan niiden kanssa, elämä on muuttunut niin paljon helpommaksi. Suosittelen kokeilemaan.

Tunnerikasta päivää ja virtuaalikukkia sinulle!

Lempikukkiani!