Usko, toivo ja luotto…

…eivät ole tyhjiä sanoja. Eivät siitäkään huolimatta, että välillä ne horjuvat ja pelko ottaa vallan.

Kuulin eilen ihan mielettömän kivoja uutisia! Sisäinen voima – 365 ajatusta parempaan arkeen -kirjani (readme.fi) oli Suomen kirjakauppaliiton Mitä Suomi lukee -listan helmikuun 11. hankituin tietosanakirja. Ja kirjahan ehti olla listalla julkaisunsa jälkeen vain pari viikkoa. Tällainen tekee kyllä ihmisen nöyräksi ja kiitolliseksi. Ja iloiseksi siitä, että niin moni haluaa lukea juttujani. Olen sanaton ja otettu. Kiitos siis kaikille asianosaisille. Kiitos sinulle.

Viime päivinä olen miettinyt taas enemmän asuntoasioita ja huomaan, miten pelko on yrittänyt salakavalasti hipsiä ylleni. Pelko siitä, että emme löydä kukkarollemme sopivaa kotia sieltä, minne haluamme muuttaa ja mikä arjen logistiikan kannalta olisi tällä hetkellä kaikista järkevintä ja vähiten kuluttavinta. Sen jälkeen, kun pakkotilanteessa eron jälkeen jouduin luopumaan ensimmäisestä ja toistaiseksi viimeisestä omistusasunnostani (eikä se ollut edes mikään lukaali, vaan 65:n neliön kolmio), en ole tuntenut oloani kotoisaksi oikein missään. Viimeisen viiden vuoden aikana olen muuttanut jo kolmesti, mikä on aika paljon. Neljäs kerta toden sanoo? Ihminen tarvitsee kodin, joka on turvallinen pesä ja jossa haluaa olla. Tosin se hyvä noissa muutoissa on ollut, että tavaraa on karsiutunut matkan varrella kiitettävästi. Olemme varmaankin yksi harvoja viisihenkisiä perheitä, jonka liki koko omaisuus mahtuu taitavasti pakattuna isoimpaan mahdolliseen pakettiautoon (tämä tuli todistettua jo viime muutossa).

Viimeisinkin koti on tuntunut heti alusta lähtien vain läpikulkupaikalta. Paikalta, jossa käydä nukkumassa, mutta jossa en oikeasti ole viihtynyt sillä lailla kuin kotona tulisi viihtyä. Toki sitä tässä iässä alkaa olla myös mukavuudenhaluinen, ja vaatii asunnolta tiettyjä mukavuuksia, kuten kunnolla toimivaa suihkua ja lattioita, joita ei loputtoman vesivahinkoremontin jälkeen korista pelkkä sementti, joka muuten pakkasilla oli ihan pirun kylmä! Muuttaessamme putkiremonttia odottavaan kuusikymppiseen sitä tuli niin sanotusti kaivettua verta nenästä. En silti halua valittaa, vaan oikeasti ja vilpittömästi olen ollut kiitollinen siitä, että minulla on ollut katto pääni päällä. Nyt muuttohetken lähestyessä huomaan vain käyväni malttamattomaksi. Tahtoisin jo kotiin, enkä jaksa muuttaa enää minne tahansa. Enkä jaksaisi muuttaa enää sen jälkeen ainakaan kymmeneen vuoteen.

Mutta siitä pelosta vielä. Pelon kautta ei voi saavuttaa asioita, joita sydämessään haluaa. Ja oikeastaan minun on täysin turha edes pelätä, tämän 37-vuotisen elämäni aikana olen aina asunut jossain, kuten useimmat meistä, ja aina asiat ovat järjestyneet hyvällä tavalla. Mieli se vain on niin kummallinen, että se alkaa kehitellä tarinoita siitä, miten asiat voivat mennä, siis huonossa tilanteessa. Kun ne asiat voivat mennä myös aivan päinvastoin, ja useimmiten asiat järjestyvät juuri niin kuin pitääkin. Mieli se vain ei jaksa odottaa, vaan haluaa kaiken tässä ja nyt. Ja jos se ei saa kaikkea tässä ja nyt, se käy ihan villiksi ja alkaa kelata asioita, jotka eivät ole totta.

Onneksi voin kellistää pelkoni rakkaudella ja päästää sieluni sen sijaan ääneen. Se tietää, että asiat menevät, kuten parhaaksi on, miten juuri nyt on hyvä. Joko tavoitan sen, mitä tällä hetkellä kaipaan, tai jotain vielä parempaa.

Sinäkin voit tavoittaa haluamasi, syvällä sisimmässäsi tiedät sen itsekin. Älkäämme siis aina usko niitä huonolle raiteelle kimpoavia ajatuksiamme, jotka yrittävät vetää mattoa jalkojemme alta. Niille ajatuksille voi sanoa, että suu tukkoon, minä siirryn paremmalle kanavalle.

Se parempi kanava on usko ja luotto elämään.

Antoisaa perjantaita!

Onneakin tarvitaan, aina välillä.