Vali vali…

…vai sittenkään ei?

Moni meistä tietää ihmisen, jolla ei ole mikään ikinä hyvin, vaikka kaikki elämän perusasiat kohdallaan ovatkin. Siis tarkoitan tyyppiä, joka on syntynyt kultalusikka poikittain persiissään, mutta siitä huolimatta hän ei vain osaa arvostaa sujuvaa arkea, hyvää taloudellista tilannetta, tasaista terveyttä, ystäviä, perhettä tai sitä, että saa tehdä työkseen sitä mitä haluaa. Ja että vaikka kaikki on ihan ok, mikään ei ole hyvin siltikään. Ikinä. 

Olen itsekin sortunut ja sorrun yhä turhaan valittamiseen, mutta onneksi sentään olen herännyt miettimään asiaa. Voi voi kun mä oon väsynyt. Voi voi kun mun jalka on kipee. Voi voi kun nää farkut ei mahdu mulle. Voi voi kun mulla on kauhee nälkä. Tässä iltana eräänä pohdiskellessani omaa arkeani ymmärsin kirkkaasti, miten elämäni on vuosien varrella muuttunut. Olen vähentänyt valittamista huimasti ja oppinut näkemään asioissa paljon enemmän myönteistä. Vaikka probleemia ja takaiskuja on ollut nyt enemmän kuin aikaisemmin, fiilarit ovat silti pysyneet enimmäkseen plussan puolella.

Heräsinkin ajattelemaan sitä niin, että ehkäpä kyse ei olekaan siitä, että elämäni olisi muuttunut kovin paljoa. Kyse on ehkä sittenkin siitä, että ihan itse olen opetellut katsomaan asioita myönteisemmällä tavalla.

Myönteisyys on asia, jota voi oppia. Jos siis vain haluaa opetella.

Olen vakaasti sitä mieltä, että ihminen voi muuttaa elämäänsä paljonkin korjaamalla elämänasennettaan. Aina voi valita valittaako vai ei. Itse sitä vaikuttaa elämäntilanteeseensa. Oikeastaan itse pitääkin vaikuttaa, sillä kukaan muu ei voi muuttaa juuri meidän elämäämme paremmaksi, ainakaan pysyvästi. Ainakaan omalle kohdalleni ei ole tällaisia ihmisiä sattunut, vaikka hienoja ihmisiä tunnenkin. Toki läheiset tekevät elämästä merkityksellisempää, mutta kukaan ei kuitenkaan pääse sisälle ajatuksiimme, josta kaikki lähtee. Ja eikö ole jännää sekin, että kaikki mitä juuri nyt tapahtuu, on jollain tapaa omien valintojemme tulosta. Jos oma valinta ei miellytä jälkeenpäin, on turha rupsia, kun on bausat housussa. Hieman kärjistettyä, mutta ehkä ymmärrätte pointin!

Muistan, miten Mielen salattu voima -dokkarissa kerrottiin, että ihmisen kielteiset odotukset pahentavat mitä tahansa tilannetta. Ja että ajatuksen voima voi jopa sairastuttaa ja omalla asenteella on iso merkitys. 

Jostain Norman Vincent Pealen kirjasta muistan lukeneeni, että ihminen hyödyntää vain keskimäärin 1/5 osaa voimavaroistaan.

Ajatella! Voimmeko oikeasti olla niin urautuneita ja jumiutuneita, että emme edes pysty kuvittelemaan, että pystyisimme (vielä) parempaan. Kun ajattelemme itsestämme, arjestamme ja elämäntilanteestamme luovemmin ja myönteisemmin, ihmeitä voi alkaa tapahtua.

Minä ajattelen, että olemassaolomme on tarkoitus olla pääosin myönteistä. En voi uskoa siihen, että elämän tulisi olla yhtä vastoinkäymisissä rämpimistä, vaikka sitäkin on koettu. Paljon.

Mutta eikö ole mahtavaa, että me voimme tehdä elämästämme sellaista, millaista sen haluamme olevan! Toki jossain määrin olosuhteet määrittävät mahdollisuuksimme, mutta omilla valinnoilla voi useimpiin asioihin vaikuttaa.

Selailin uudestaan saksalaisterapeutti Mathias Jungin kirjaa Pikku prinssi meissä (Kirjapaja 2007). Kirjassahan pohditaan elämän eri teemoja klassikkosatu Pikku prinssin jalan jäljissä.

Kirjassa sanotaan, että liian usein uusi jää kokematta, kun päässämme kuiskivat vanhat viestit. Vain muuttuessaan ihminen pysyy uskollisena itselleen.

Tärkeintä kuitenkin olisi nauttia elämästä, juuri nyt, oli muutoksen tarvetta tai ei. 

Mutta:

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen siellä missä on, sanotaan Pikku prinssissä. Kirjailija Saul Bellow taas on todennut, että Kaikki on valmista mukavaan, viihtyisään ja hauskaan elämään. Silti jokin meissä saattaa kysyä, mitä seuraavaksi? 

Hullu saa olla, mutta ei tyhmä. Kyl.

Aurinkoista keskiviikkoa!

Siis ai mikä sulla oli huonosti? Niin joo, entä mulla? Tämä on oivallinen muistutus. Kaikki on ihan hyvin. (Kuva: FB/Visual Statements)