Vauvoja eri olosuhteissa

Onni on kantoliinassa tuhiseva nyytti, kirjoitti eräs ystäväni tänään Facebookissaan.

Olen samaa mieltä, vaikka meillä ei kantoliinailua harrastetakaan. Ei sillä, että pitäisin liinailua itselleni jotenkin liian hihhulina puuhana, vaan siksi, että en usko omiin kykyihini osata solmia liinaa oikein. Mutta siis, oma vauva on kyllä iso onni. Ja on lahja, jos sellaisen voi saada. Kaikki eivät tietenkään vauvaa edes halua.

Viime vuonna erityisesti pääkaupunkiseudulla jylläsi vauvabuumi. Perheisiin syntyi satoja vauvoja enemmän kuin vuonna 2009. Omassa kaveripiirissäkin vauvoja putkahteli maailmaan kuin sieniä sateella ja trendi on yhä nouseva.

Vauvamme kulkevat kantoliinoissa, Emmaljungissa, pukeutuvat trendivaatteisiin ja saavat harrastaa vauvajoogaa, baby latinoa ja vauvauintia.

Sitten on vauvoja, joilla kaikilla ei ole edes vanhempiensa rakkautta. Tai on rakkaus, mutta esimerkiksi puhtaat tuttipullot uupuvat vaatteista puhumattakaan.

Suosittelen kaikille, niin vauvallisille kuin vauvattomillekin viime viikolla Yle FST 5 -kanavalta tullutta dokumenttia Katuvauvat, joka kertoi riipaisevasti nicaragualaisen teinitytön arjesta kadulla vauvansa kanssa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa vielä kolmen viikon ajan.

Nuori äiti oli lopettanut liimanhaistelun ja huolehti vauvastaan parhaansa mukaan. Itse ainakin koin, ettei filmin loppu ollut täysin toivoton. Dokumentti pisti kyllä taas ajattelemaan sitä, millaisessa yltäkylläisyydessä meidän vauvamme ja lapsemme täällä elelevät.

Tuli samanlainen olo, kun vuonna 2008 vietin 10 päivää Intiassa ja kävin vierailulla ystäväni Marianne Kiskolan kanssa myös darjeelinglaisen Selimbongin teeplantaasin kyläkoululla. Olot Reilun Kaupan teeplantaasin koululla olivat toki huomattavasti paremmat kuin esimerkiksi Delhin katulapsilla, mutta silti näky herkisti.

Nainen keräämässä teetä Selimbongin teeplantaasilla.

Pienimmät oppilaat olivat alle parivuotiaita, ja jokainen oli onnellinen siitä, että heillä oli mahdollisuus käydä koulua. Olimme tuoneet Suomesta mukanamme muun muassa leluja ja vaatteita lapsille. Niistä ja vierailustamme syntynyt ilo ja hämmennys olivat käsin kosketeltavissa ja vierailun jälkeinen automatka kohti majapaikkaa oli hyvin tunnerikas. Kaikki näkemäni kanavoitui itkuksi, vaikka näillä lapsilla olikin katto päänsä päällä, koulutusmahdollisuus ja toivoa.

Intian-matkan jälkeen olin varma, että en unohtaisi reissua ikinä ja alkaisin heti paremmaksi ihmiseksi. Ikävä myöntää, että äkkiä tällaiset periaatteet unohtuvat, jos niitä ei huolella vaali. Länsimaisessa yltäkylläisyydessä on helppo sulkea silmänsä ja unohtaa kaukainen hätä. (Toki hätää on Suomessakin, sitä en kiellä missään nimessä.)

Pieniä koululaisia Selimbongin kyläkoulussa.

Koulussa ei ollut edes ikkunalaseja.

En saanut selvitettyä, miten saisi suoraa apua esimerkiksi juuri kadulla eläville äideille vauvoineen, mutta maailman epäoikeudenmukaisuutta voi ainakin yrittää muuttaa Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepan kautta. Kepan etusivulta löydät Osallistu! linkin, jota kautta voit määritellä tahdotko lahjoittaa rahaa, osallistua tempauksiin tai tehdä vapaaehtoistyötä.