Vihreänä kateudesta…

…kun kaveri on joogalomalla Nykissä, toisen elämä vain vaikuttaa olevan niin täydellistä ja kolmas osti loistokämpän keskeltä kaupunkia. Ah, en enää ollenkaan, en pitkään aikaan, ja se on hieno tunne se.

Aamulla mieleeni tuli nimittäin sellainen ajatus, että onpa aika makeeta, kun milloin tahansa voi tapahtua mitä vain hyvää, iloista ja mahtavaa. Sitten kun sitä ajatusta siinä hetken fiilistelin, tajusin kirkkaasti sen, että se, kenelle hyvää, iloista ja mahtavaa tapahtuu, on minulle nykyään ihan sama. Ei ole enää väliä sillä, tapahtuuko niitä hyviä juttuja sitten ystäville, perheelle, tutuille, itselleni tai ventovieraille, sillä jokainen esimerkki jostain onnistumisesta, jonkun pulman ratkeamisesta, jonkun asian liikahtamisesta eteenpäin oikeaan suuntaan tai jonkin onnenpotkun kohtaamisesta on vain merkki siitä, että hyviä asioita tapahtuu. Ja kun niitä kerran tapahtuu, niitä voi tapahtua ihan kenelle tahansa, juuri oikeana hetkenä. Ja uskon vahvasti siihen, että vaikka elämäntilanteita ja jaksoja elämässä on erilaisia, lopulta hyvästä riittää kaikille. Jos koko ajan pelkää, että  itse jää jotenkin vähemmälle kuin muut ja jostain paitsi, niin elämä menee ohi ilman, että ehtii nauttia mistään, edes siitä, mitä itsellä kullakin hetkellä on.

Kun sitten tunnustelin itseäni ja fiilistelin, että voinko oikeasti todella olla tätä mieltä, tulin siihen tulokseen, että kyllä, näköjään nykyään olen yhtä iloinen sattui hyvät jutut sitten itselle tai aivan kelle tahansa. Ja voin kyllä tunnustaa, että ihan näin autuasta ei aina ole ollut. Vaikka olisinkin osannut iloita vaikkapa ystävän puolesta, jossain kohtaa olen kuitenkin saattanut tuntea pienen kateuden piston siitä, että miksihän tuo onnistui, jos minä kerran en. Ja vielä vaikeampaa on saattanut olla iloitseminen jonkun randomtyypin hyvästä onnesta! Kaikki kateus tai pelko siitä, että joku muu saa jotain mitä minä en juuri nyt ole saanut, on täysin kadonnut. Jännää tässä on se, että kun minulla oli asiat ulkopuolisen silmin todella mallikkaasti aina keittiön tietyn tyylisiä kiiltäväpintaisia laatikostoja ja asuja pursuilevia vaatekaappeja myöten, saatoin silti samalla hetkellä kadehtia muita. Ihan kuin en olisi osannut nauttia niistä omista jutuistani, kun piti kyttäillä, mitä kaikkea muilla on. Nyt kun asiat ovat toisinaan vähän niin ja näin, välillä loistavasti, välillä rempallaan ja keittiön kaapistot ovat vaihtuneet luksuslaatikoista malliin miniatyyrinen 1950-luku, en tunne enää kateutta en materialistisista enkä aineettomistakaan asioista. Uskon, että tässä on kyse siitä, että olen oppinut näkemään niiden isojen ja hienolta kuulostavien ja upeilta vaikuttavien asioiden läpi sen, mikä tässä elämässä oikeasti lopulta on tärkeää ja merkityksellistä. Uskon, että kun todella on tyytyväinen niihin elämän pieniin suuriin asioihin ja omaan arkeen sellaisena kuin se on, ei tarvitse kadehtia ketään. Uskon, että meillä kaikilla on samat mahdollisuudet, vaikka toki lähtökohtia on paljon erilaisia.

Turun Kirjamessuilla Naisen iholla -kirjan vuoksi piipahtaessani puhuimme muuten myös kauneudesta, naiseudesta ja siitäkin, että miksi nainen laittautuu, itseään, toisia naisia vai miehiä varten. Sielläkin tuli puheeksi kateus, ja otinkin puheeksi sen, että kadehtimisen sijaan toisen asioista voi todella oppia iloitsemaan, siis ihan vilpittömästi. Ja toisaalta, voihan kateus joillakin tyypeillä toimia myös motivaattorina. Kun joku toinen saa aikaan jotain, mitä itse ei vielä ole saanut, voi toisen esimerkki innostaa toimimaan entistä kovemmin niitä unelmia toteuttaakseen.

Kirjoitin taannoin jutun ihmissuhteista Kodin Kuvalehteen, jossa sivuttiin myös kateutta ja asiantuntijana toiminut psykologi totesi, että primitiivistä kateutta esiintyy, mutta sen ääneen tunnustaminen saa jo ihmeitä aikaan. Hän myös pohti, että usein noiden niin sanottujen kiellettyjen tunteiden taakse kätkeytyy asioita, kuten epävarmuutta siitä, ketä rakastetaan eniten ja kuka on arvokas. Itse uskon nykyään hyvin vahvasti siihen, että kun osaa rakastaa ja arvostaa itse itseään kokonaisvaltaisesti hyvine asioineen, epäkohtineen, historioineen, tarinoineen, unelmineen ja tavoitteineen, ei tarvitse kadehtia tai tuntea arvottomuutta. Eikä ainakaan pelätä sitä, onko rakastettu, koska lopulta kaikki lähtee itsestä, elämämme tärkeimmästä ihmissuhteesta. Lopulta kun sitä vain oivaltaa, että me kaikki olemme samalla viivalla, samanlaisia, vaikka sitten toisilla on jotain mitä itsellä ei ja itsellä on jotain, mitä toisilla ei, mutta silti elämässä ei tarvitse olla minkäänlaista negatiivista kilpailua.

Iloista sunnuntaita!

Tältä tuntuu. (Kuva: Pinterest)

Tältä tuntuu. (Kuva: Pinterest)