Hyvä elämä

Voihan kateus

Päiväkahvitaukoa pitäessäni selailin Facebookia ja törmäsin eräässä ryhmässä statukseen, jonka oli kirjoittanut reilu viikko sitten tulipalossa menehtyneen naisen, viiden lapsen äidin, veli. Statuksessa harmiteltiin sitä, että jäljelle jääneiden lasten saamat lahjoitukset ovat nostattaneet kohua ja epäilyksiä. Äitinsä ja veljensä menettäneille,  sukulaistensa hoivissa oleville neljälle lapselle siis perustettiin Facebook-ryhmä, jossa alettiin koordinoida heille arjessa tarvittavia tavaroita. Pian tuli mahdollisuus myös rahalahjoitukseen lasten tulevaisuutta ajatellen. Itse liityin ryhmään siksi, että halusin pienellä tapaa kantaa korteni kekoon ja niin teinkin kymmenellä eurolla. Lisäksi oli ilahduttavaa ja toivoa herättävää lukea, kuinka sekä yksityiset tahot että erilaiset yritykset alkoivat lahjoittaa lapsille tavaroita niin hiusten pesuaineista läppäreihin ja uusiin fillareihin, vaatteisiin ja sänkyihin. Lapsethan menettivät kahden perheenjäsenensä lisäksi palossa kaiken maallisen omaisuutensa, mitään päällä olevien vaatteiden lisäksi ei ilmeisesti jäänyt jäljelle. Olikin ihan mielettömän upeaa lukea ryhmän sivuilta, miten tutut ja myös tuhannet tuntemattomat kantoivat kortensa kekoon näiden lasten puolesta. Tuntui siltä, että yhden perheen hätä todella muuttui kollektiiviseksi ja monilla ihmisillä oli halua auttaa vaikka sitten ajatuksin, rukouksin tai muutamin euroin, kukin kun toimii oman tilanteensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Surullista olikin tänään lukea juurikin alussa mainitsemastani statuksesta, että äidittömiksi jääneiden lasten saamista tavaroita on noussut paikoin kohua. Kateus se siellä taitaa nostaa päätään. Erityisesti lasten saamista läppäreistä on noussut haloo. On vaikea ymmärtää ilmeisesti aikuisia ihmisiä, jotka tuntevat, että palossa perheenjäseniään menettäneiden ja varmasti syvää järkytystä kokeneiden lasten läppärit ja muut saadut arjessa tarpeelliset tavarat olisivat jotenkin heiltä itseltään pois. Kuinka joku kehtaa vaivata omien duuniensa ohella avustuksia koordinoivia ja surussa eläviäkin ihmisiä valituksilla? En ymmärrä.

Olisiko tämä toiminut paremmin: Ai kun kiva, että ihmiset haluavat auttaa, vaikka mikään  maallinen tavara ei tietenkään lasten menetystä korvaa. Kiva, että lapset saavat läppärit, sehän on ihan normivaruste nykynuorisolla.

Tuli sitten tästä mieleeni toinenkin asia, kun eräs läheiseni oli joku vuosi sitten jäämässä eläkkeelle. Hän oli pitänyt asian omana tietonaan, sillä arveli, että pääsee niin helpommalla, sillä asiasta nousee kuitenkin työpaikalla haloo. Lähtökohta työpaikalla oli siis jo se, että jos on hyviä uutisia, niin niitä ei missään nimessä kannata kertoa muille, koska ne suututtavat, ärsyttävät tai aiheuttavat kateutta. Kun eläkeasia sitten tuli julki työkaverien keskuudessa, niin osa alkoi heti kiivaasti kysellä, minkäs ikäinen läheiseni nyt oikein olikaan, ja jääkö hän nyt aikaisemmin eläkkeelle vai mitenkäs nyt näin voi olla. Yksi jopa alkoi luetella tuttaviaan, jotka olivat kuolleet eläkkeelle jäämistä seuraavalla viikolla. Melko kornia, sanoisin.

Olisiko tämä toiminut paremmin: Ai voi kun kiva, jäät eläkkeelle. No se on sitten iso elämänmuutos. Joko sinulla on jotain suunnitelmia?

Oohhoh. Miten voi olla niin vaikeaa olla toisen puolesta tyytyväinen tai iloinen? Jos toisella on jotain, mitä itsellä ei ole, niin ei se itseltä ole pois, vaikka jotkut näin tuntuvat ajattelevankin.

Itse olen oppinut tähän ikään mennessä sen, että vaikka toisella menisi vaikka sitten ulkoisesti kuinka hyvin, ikinä emme voi tietää, millaisia myrskyjä käydään joko seinien sisällä tai ihan vain omassa pääkopassa. On toki normaalia kadehtia puolileikillään ja rakkaudella vaikka surffilomalla Meksikossa (vilkutus sinne) olevaa ystävää. Eräs psykologi, jota kerran haastattelin, totesi, että primitiivistä kateutta esiintyy, mutta sen ääneen tunnustaminen saa jo ihmeitä aikaan. Hän myös pohti, että usein noiden niin sanottujen kiellettyjen tunteiden taakse kätkeytyy asioita, kuten epävarmuutta siitä, ketä rakastetaan eniten ja kuka on arvokas. Itse uskon nykyään hyvin vahvasti siihen, että kun osaa rakastaa ja arvostaa itse itseään kokonaisvaltaisesti hyvine asioineen, epäkohtineen, historioineen, tarinoineen, unelmineen ja tavoitteineen, ei tarvitse kadehtia tai tuntea arvottomuutta. Eikä ainakaan pelätä sitä, onko rakastettu, koska lopulta kaikki lähtee itsestä, elämämme tärkeimmästä ihmissuhteesta. Lopulta kun sitä vain oivaltaa, että me kaikki olemme samalla viivalla, samanlaisia, vaikka sitten toisilla on jotain mitä itsellä ei ja itsellä on jotain, mitä toisilla ei, mutta silti elämässä ei tarvitse olla minkäänlaista negatiivista kilpailua.

On makee fiilis, kun milloin tahansa voi tapahtua mitä vain hyvää, iloista ja mahtavaa. Sitten kun vielä alkaa oivaltaa, että se, kenelle hyvää, iloista ja mahtavaa tapahtuu, on ihan sama, on astunut taas askeleen eteenpäin. Kun ei ole enää väliä sillä, tapahtuuko niitä hyviä juttuja sitten ystäville, perheelle, tutuille, itselleni tai ventovieraille, sillä jokainen esimerkki jostain onnistumisesta, jonkun pulman ratkeamisesta, jonkun asian liikahtamisesta eteenpäin oikeaan suuntaan tai jonkin onnenpotkun kohtaamisesta on vain merkki siitä, että hyviä asioita tapahtuu. Ja kun niitä kerran tapahtuu, niitä voi tapahtua ihan kenelle tahansa, vaikka sitten itselle, juuri oikeana hetkenä. Ja uskon vahvasti siihen, että vaikka elämäntilanteita ja jaksoja elämässä on erilaisia, lopulta hyvästä riittää kaikille. Jos koko ajan pelkää, että  itse jää jotenkin vähemmälle kuin muut ja jostain paitsi, niin elämä menee ohi ilman, että ehtii nauttia mistään, edes siitä, mitä itsellä kullakin hetkellä on.

Kun sitten tunnustelin itseäni ja fiilistelin, että voinko oikeasti todella olla tätä mieltä, tulin siihen tulokseen, että kyllä, näköjään nykyään olen yhtä iloinen sattui hyvät jutut sitten itselle tai aivan kelle tahansa. Ja voin kyllä tunnustaa, että ihan näin autuasta ei aina ole ollut. Vaikka olisinkin osannut iloita vaikkapa ystävän puolesta, jossain kohtaa olen kuitenkin saattanut tuntea pienen kateuden piston siitä, että miksihän tuo onnistui, jos minä kerran en. Ja vielä vaikeampaa on saattanut olla iloitseminen jonkun randomtyypin hyvästä onnesta. Kaikki kateus tai pelko siitä, että joku muu saa jotain mitä minä en juuri nyt ole saanut, on kuitenkin kadonnut, kun olen oppinut tuntemaan itseäni enemmän. Jännää tässä on se, että kun minulla oli asiat ulkopuolisen silmin todella mallikkaasti aina keittiön tietyn tyylisiä kiiltäväpintaisia laatikostoja ja asuja pursuilevia vaatekaappeja myöten, saatoin silti samalla hetkellä kadehtia muita. Ihan kuin en olisi osannut nauttia niistä omista jutuistani, kun piti kyttäillä, mitä kaikkea muilla on. Nyt kun asiat ovat toisinaan vähän niin ja näin, välillä loistavasti, välillä rempallaan ja keittiön kaapistot ovat vaihtuneet luksuslaatikoista malliin miniatyyrinen 1950-luku, en tunne enää kateutta en materialistisista enkä aineettomistakaan asioista. Uskon, että tässä on kyse siitä, että olen oppinut näkemään niiden isojen ja hienolta kuulostavien ja upeilta vaikuttavien asioiden läpi sen, mikä tässä elämässä oikeasti lopulta on tärkeää ja merkityksellistä. Uskon, että kun todella on tyytyväinen niihin elämän pieniin suuriin asioihin ja omaan arkeen sellaisena kuin se on, ei tarvitse kadehtia ketään. Uskon, että meillä kaikilla on samat mahdollisuudet, vaikka toki lähtökohtia on paljon erilaisia.

Kadehtimisen sijaan toisen asioista voi todella oppia iloitsemaan, siis ihan vilpittömästi. Ja toisaalta, voihan kateus joillakin tyypeillä toimia myös motivaattorina. Kun joku toinen saa aikaan jotain, mitä itse ei vielä ole saanut, voi toisen esimerkki innostaa toimimaan entistä kovemmin niitä unelmia toteuttaakseen.

Iloitaan kaikkien puolesta! Minun, sinun, hänen.

Yhteen hiileen puhaltamalla me saamme niin paljon enemmän aikaan.

Tällaiseen söpöläiseen törmäsin tänään kaupungilla. Helsinki(kin) on täynnä upeita yksityiskohtia, kun pitää silmät auki!
Tällaiseen söpöläiseen törmäsin tänään kaupungilla. Helsinki(kin) on täynnä upeita yksityiskohtia, kun pitää silmät auki!

 

 

4 thoughts on “Voihan kateus

  1. Ihana kirjoitus ja osuu kyllä niin oikeaan asiaan! Nimenomaan se, että ei toisen onni ole välttämättä keltään muulta pois ja toisaalta jokaisella on aikansa. Ehkäpä toisessa hetkessä kun itse on kovin onnellinen, juuri se lähimmäinen, jota on aiemmin kadehtinut kohtaa ison kriisin, toivottavasti ei, mutta olisi kyllä tärkeä muistaa iloita omasta onnesta, pienistä ja suurista, suruista ja iloista!

    Muutenkin, hieno blogi! Olen lueskellut tekstejäsi, mutta ekan kerran nyt jätin vasta puumerkin :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *