Voihan pettymys!

Tämä päivä on sitten mennyt tehdessä erilaisia hyväksymisharjoituksia. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Hyväksyn tilanteet, tapahtumat ja olosuhteet sellaisina kuin ne ovat. 

Berliinin maratoniin on aikaa alle kuukausi ja nyt näyttää vahvasti siltä, että minun juoksuni ovat juostu. Pettymys siitä, että oma fyysinen keho ei toimi niin kuin mieli haluaa, on valtava. Olen tunnustellut pettymystä, sitä miltä se tuntuu kehossani ja miettinyt omaa suhtautumistani pettymykseen. Vielä minä ymmärrän, että tämä on oppiläksy, joka minun on nyt käytävä läpi.

Flunssa alkaa olla täysin ohi ja jo eilen päätin, että tänään dagiksen ja työkeikan välillä käyn juoksemassa. Vetäisin uudet Adidakselta kiitokseksi Naisten kymppi -tiimiin osallistumisesta saadut trikoot ja takin päälle ja kevein mielin lähdin juoksemaan (asu tosin oli vielä hieman liikaa näillä lukemilla tällaiselle kuumaveriselle ja rutkasti hikoilevalle treenaajalle). Alku sujui hyvin, happea riitti, ei yskittänyt ja askel tuntui keveältä, kunnes parin kilometrin jälkeen alkoi tuntua tuttua polvivaivaa. Olin pyrkinyt tekemään mielikuvaharjoitusta jo ennen lenkkiä onnistuneesta juoksusta ja iloisesta kotiin palaamisesta ja sitä jatkoin vielä lenkin alkuvaiheissa. Pelkäsin nimittäin sitä, että jos mietin koko ajan polveani, onnistun vielä psyykkaamaan vaivan päälle. No, taisi se tulla ilman miettimistäkin. Ensimmäiset vihlaisut polvessa tuntiessani olin joutua paniikkiin, ainoa mitä saatoin ajatella, oli että ei nyt, ei tätä, ei ole todellista. Edellisestä lenkistä oli kuitenkin flunssan takia jo kaksi viikkoa ja viimeisen 1,5 kuukauden aikan juoksut olivat jatkuvasti menneet persiilleen polven takia. No, pysähdyin hetkeksi venyttämään takareisiä ja jatkoin juoksemista, olinhan jälleen keskellä metsäreittiä ja kotiin olisi kolmen kilometrin kävely. Sitkeästi sinnittelin, pyrin keskittymään juoksutekniikkaan ja korjailemaan sitä, mutta kuuden kilometrin jälkeen oli pakko lopettaa. Itkuhan siinä tuli jälleen, valtavasta pettymyksestä. Silmät sumeana saavuin kotirappusille ja minua otti niin paljon päähän, että parin minuutin nyrkkeilysäkin paukuttaminen olisi varmasti tehnyt hyvää. Silmieni edessä välähti liukuhihnalla ajatuksia kaikesta siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä kehoni eteen ja mitä en ole tehnyt. Samalla hetkellä kuitenkin osa minusta ymmärsi sen, että don’t stress the could haves. If it should have, it would have.

No, kotona sitten soitin saman tien ennen kuin edes join vettä ystäväni suosittelemalle osteopaatille. Olisin saanut peruutusajan jo huomiselle, mutta menen paikalle vasta maanantaina. En ole ikinä käynyt osteopaatilla, mutta jännittyneenä odotan, mitä tuleman pitää. Kremppoja löytyy, mutta olen kuullut tuosta osteopaatista niin paljon hyvää, että toivo elää vahvana. Suihkun jälkeen lähdin työkeikalle, ja käveleminenkin tuntui ihan kököltä alkuun. Kun kävely alkoi sujua, seuraava stoppi meinasi tulla työkeikan jälkeen metroaseman portaissa. Jouduin kävelemään portaat alas ja voi tuska, mikä kipu alkoi säkenöidä polvessa. En valehtele ollenkaan, kun sanon, että minua 50 vuotta vanhemmat mummelit ja papat menivät portaissa edelleni ja jäin heistä kauas taakse. Tiedän myös sen, että minulla on korkea kipukynnys, tatuoimista kestän useita tunteja enkä synnyttäessänikään ole itkenyt, mutta nyt en voinut välttää kyyneleitä.

Joten toistaiseksi en siis aio juosta. Huomenna alkavat ohjaukset, mutta koko tänä aikana vain juokseminen on saanut polven tuohon kuntoon ja noin pienessä ajassa. Nyt kun istun paikallani, mitään kipua ei tunnu. Juoksemisen jälkeen polvi on aina vaivannut samana päivänä kävellessä, mutta ollut seuraavana jo kunnossa. Aion nyt siis keskittyä täysin muihin lajeihin ja vasta osteopaatin hoidon jälkeen miettiä juoksemista. Yritän nyt saada jo maksetun maratonin siirrettyä ensi vuodelle, en tiedä, onko se mahdollista.

Kun siellä metroasemalla pääsin vihdoin raput alas ja olin tirauttanut vaivihkaa itkun pettymyksestä ja kivusta, aloin miettiä sitä, että tämäkin tapahtuu juuri nyt minun parhaakseni. En tosin vielä tiedä miksi, eikä minun ehkä tarvitsekaan tietää. Myös tästä seuraa jotain hyvää ja entistä parempaa ja minun vain kuuluu käydä tämä läpi, juuri nyt. Jostain syystä minun on nyt kuunneltava itseäni sata kertaa paremmin kuin ennen ja ymmärrettävä se, että terveys ei ole itsestäänselvyys. 

Nyt on näin! Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että olen selvinnyt elämässäni 36-vuotiaaksi ilman mitään isompia vaivoja ja olen saanut aina olla terve ja liikkua kaikin mahdollisin tavoin. Kiitollinen olen myös kaikista tänä vuonna juostuista kilometreistä. Kiitollinen olen siitä, että normaalisti pystyn juoksemaan, sekään ei ole kaikille itsestäänselvyys. Nyt ei auta muu kuin hyväksyä tämä jonkun muun silmissä ehkä pieneltä näyttävä kremppa, joka juuri nyt henkilökohtaisesti tuntuu käsittämättömän valtavalta koettelemukselta. Ainakin ymmärrän hyvin sen, että vaikka liikkuminen on tärkeää, yhtä tärkeää on kehonhuolto.

Enpä olisi voinut parempaa kuvaa löytää. (Kuva: Pinterest)

Enpä olisi voinut parempaa kuvaa löytää. (Kuva: Pinterest)