Yksi meistä

Uudessa Kodin Kuvalehdessä (24/2011) on kirjoittamani juttu Lindasta, jonka kummityttö ja siskon lapsi menehtyi yllättäen pneumokokki-infektioon vain kolmen vuoden iässä. Kuumesairaan lapsen kotihoito vaihtui yhtäkkiä ambulanssikyytiin lastenklinikalle.

Kävin haastattelemassa Lindaa jo viime talvena, mutta sitten toimituksessa vaihtui osa porukasta ja juttu jäi jonnekin ajelehtimaan. Onneksi se julkaistiin vihdoin. Olin todella iloinen ja otettu, että sain haastatella Lindaa, vaikka aihe oli näin traaginen ja vielä vuosienkin jälkeen ymmärrettävästi vaikea.

Tykkään kirjoitella erilaisista aiheista. Monipuolisuus jutuissa onkin freelanceriudessa parasta. Silti erityisesti henkilöjutut, joissa haastateltavana on kuka tahansa, joka voisi olla yksi meistä, ovat lähimpänä sydäntäni. Olen päässyt kuulemaan koskettavia tarinoita ja haastatellut muun muassa alkoholistin aikuisia lapsia, ms-taudin halvauttamaa perheenäitiä, tuomiotaan suorittavaa narkomaaniäitiä, alkoholistin puolisoa, syömishäiriöistä, vakavasti sairaan lapsen vanhempaa, useita keskenmenoja kokenutta naista, äitiä, jonka lapsi kuoli ennen synnytystä. Jokaisella haastateltavalla on ollut oma, ainutlaatuinen tarinansa. Moni heistä onkin todennut, että jos oman tarinansa kertomalla voi auttaa edes yhtä vastaavassa tilanteessa olevaa, se riittää.

Linda kertoo jutussa pitävänsä ihmisistä, joilla on ollut jollain tapaa kova elämä. Että silloin tuntee toisen kanssa sielujen sympatiaa. Itse ajattelen ihan samoin. Se, että on käynyt läpi vaikeitakin asioita, jättää ihmiseen jälkensä. Uskon myös siihen, että jälki on sellainen, jonka voi tunnistaa vain toinen kovia kokenut. Kun on ollut tilanteessa, josta ei sillä hetkellä ole kyennyt edes kuvittelemaan selviytyvänsä, niin sellainen muuttaa ihmistä.

Enkä tarkoita nyt mollata sitä, jos elämä on sujunut vain todella upeasti ja vakavin ongelma kolmikymppissynttäreihin mennessä on ollut se, ettei ole löytänyt sopivaa poikaystävää. Sehän on hienoa, upeaa ja mahtavaa! Joskus vain asiat eivät mene kuten on toivonut tai suunnitellut ja elämästä ei ole varmuutta ikinä. Kenestäkään ei myös voi päällisin puolin tietää, mitä kaikkea hän on läpikäynyt.

Linda sanoo jutussa, että vanhusten kuolema on siivottu laitoksiin pois silmistä. Lapsen kuolema on taas ihmisille hyvin vaikea asia käsitellä. Mielestäni kuolemasta ei saa tehdä tabua tai pelottavaa peikkoa, josta ei voisi puhua. 

Vaikeistakin asioista olisi hyvä puhua. Eikö?

Lukekaa juttu! Olisi muuten kiva kuulla palautetta siitä tai mistä tahansa muustakin, joka on syntynyt minun, haastateltavan ja ah niin rakkaan MacBook Proni yhteistyönä!

Sivu 124.