Miksi vain oleminen on niin vaikeaa?

Miksi vain oleminen on niin vaikeaa? Sitä olen miettinyt tässä jo parin päivän ajan.

Tällä viikolla olen lomaillut ja mökkeillyt siellä täällä välillä töitä tehden, ja huomaan, että selvästi alan rentoutua viime kuukausien kiireestä, sillä kärsimättömyys ja jonkin sortin rauhattomuus on alkanut vaivata. Kun on tottunut tekemään koko ajan ja paljon, ensin on helppo rentoutua, mutta sitten sitä alkaa kaivata jo jotain muutakin äksöniä kuin mustikkametsän, vattupuskat, laiturilla istuskelun ja saunan lämmittämisen. Vaikka nuo neljä jälkimmäistä ovat juuri ne, joista sitä pitkin kylmää, kosteaa, luihin ja ytimiin pureutuvaa talvea on haaveillut!

Ihminen on siitä jännittävä ilmestys, että sillä hetkellä, kun on saavuttanut sen, josta aikanaan haaveili, on toisinaan hemmetin vaikea tyytyä vain siihen. Sitä elää jo jossain ties missä tulevaisuudessa ja kaukaisuudessa, jollei keskity olemaan läsnä ja salli itsensä keskittyä kuuntelemaan ääniä, jotka tällä hetkellä kuuluvat ja tarkkailemaan ympäristöä sellaisena kuin se tässä hetkessä on.

Maisema on Itä-Helsingin Uutelasta.
Maisema on Itä-Helsingin Uutelasta.

Tämä hetki on enemmän kuin tarpeeksi

Mietinpä tänään sitä paljonkin, että vaikka ihmisellä on hyvä olla, miksi sitä haluaa jotain lisää ja enemmän koko ajan? Miten vaikea sitä onkaan vain olla, ihan kuin sitä pelkäisi, että sillä hetkellä menettää jotain muuta, muka tärkeämpää. Miten voikaan tämän hetken hyväksyminen ja itsensä salliminen vain olla tekemättä mitään olla joskus niin haastavaa ja tässä hetkessä eläminen vaikeampaa kuin mikään muu? Vaikka kuinka itsekin muistan joka päivä olla kiitollinen ihan perusasioista, niin joskus sitä vain huomaa olevansa kovin tyytymätön. Ja silloin sitä taas on helppo pettyä itseensä, että miten sitä saattaakaan, kun kaikki on hyvin jo nyt. Mutta sellaisia me ihmiset olemme, keskeneräisiä ja matkalla, vähän pihalla ja hassuja.

Vehreää ja nättiä Helsingissä.
Vehreää ja nättiä Helsingissä.

Rauhaton sielu täällä hei

Mieli sitä poukkoilee menneessä, hakeutuu tulevaan ja tätä hetkeä mieluummin tarkkailee sitä, mitä muilla on ja itsellä ei. Miksei voi vain hyväksyä sitä, missä itse on ja mitä itse tekee ja keskittää energiaansa oman arkensa elämiseen ja sen parantamiseen, jos tuntuu siltä, että se kaipaisi parantamista?

Uuh. Taidan vain olla kovin rauhaton sielu. Mutta ehkä tuo pieni rauhattomuus sekin on ihan ookoo ja asia, jonka voi hyväksyä. Ei ehkä haittaa, vaikka aika ajoin joutuukin muistuttamaan itseä siitä, että tämä elämä ei ole mikään kenraaliharjoitus vaan tässä me nyt porskutetaan läpi sitä ainoaa arkea, joka meillä on. Että hyppysissämme on se ainoa elämä, johon kannattaa palavasti ihastua ja rakastua.

Huh. Joskus on hyvä sanoa ääneen ja ymmärtää oma epätäydellisyytensä. Sitten sitä lisää pökköä pesään, tuijottaa tulta ja uskaltaa taas vain olla.

Rauhallista lauantaita sinulle!

Kesä.
Kesä.