Hyvä elämä

Oletko parisuhteen riitapukari? Sinun(kin) on mahdollista muuttua

Oletko riitapukari? Haluatko muuttua? Ensimmäinen askel siihen ei ole tutkia sen toisen tapoja olla ja toimia, vaan omiaan. Miettiä, kuka oikeastaan olen. Mitä haluan elämältäni ja parisuhteeltani. Millaisella fiiliksellä haluan viettää arkeani.

Vastaisku ankeudelle

Huomasin, että ennen, kun vielä riitelimme paljon nykyistä satunnaista riitelyä enemmän puolisoni kanssa, minä olin usein se, joka aloitti riidan. Purin tunteitani riitelemällä, koska minä olin tyytymätön johonkin. Enkä useimmiten ollut tyytymätön siihen toiseen, vaan itseeni.

Saatoin olla tyytymätön johonkin, mitä olin tehnyt tai jättänyt tekemättä tai sitten yksinkertaisesti vain kehooni tai siihen, etten taaskaan ollut saanut hakemaani duunia. Toki joskus sitä loukkaantuu vieläkin vaikka toisen huonosti valikoiduista sanoista, mutta silloinkaan ei tarvitse räjähtää ja riidellä. Nykyään, jos en jaksa selittää, poistun tilanteesta ja annan tunteiden laimeta. Se on eri asia kuin se, että sulkeutuu kuin simpukka eikä suostu puhumaan.

Vastaisku ankeudelle

Elokuisena aamuna ennen appivanhempieni 50-vuotishääpäiväjuhlia otin kaapista asun, jonka olin ajatellut pukea päälleni juhliin. Olisin voinut valmistautua vähän aiemmin, mutta en vain ollut ehtinyt tai enemmänkin saanut aikaiseksi. No, kun sitten puin puseron päälleni, se ei mahtunutkaan minulle. Syynä eivät suinkaan olleet kasvaneet lihakseni, vaan painoni, jonka ymmärsin olevan plus kymmenen kiloa siitä, kun viimeksi olin käyttänyt tuota asua.

Mitä olisin tehnyt ennen: Luultavasti olisin alkanut itkeä itseinhon vallassa. Olisin hermostunut, suuttunut ja saanut riidan aikaiseksi myös kumppanini kanssa, joka tuohon väliin jätti Olisitko voinut vähän aiemmin tarkistaa vaatteet -kommentin. Aiemmin toteamus, joka oli ihan aiheellinen, olisi voinut nostattaa myrskyn. Siinä kohdassa tuo yksi lause olisi saattanut nostaa minut puolustuskannalle ja riitelemään. Sitten koko perhe olisi matkustanut mörkkinä juhlapaikalle ja itse olisin kärsinyt kovasta morkkiksesta, sillä olisihan kaikkien juhlapäivä ollut ainakin ensin vähän pilalla.

Monet ongelmat ja riidat syntyvät mielessä ja ajatuksissa. Oikeasti niitä ei ole olemassakaan ennen kuin annamme niille bensaa eli ruokimme tilannetta omilla keloillamme. Moneen asiaan voimme vaikuttaa omin pikku kätösin ja ennen kaikkea ajatuksin. Ihminen on myös hyvä suurentelemaan asioita.

Mitä tein nyt: minuutin ensijärkytyksestä toivuttuani keksin monta b-ratkaisua, josta sitten yhdellä lähdin juhlimaan. Toki tunsin ärsyyntymisen, pienen kauhun, ripauksen itseinhoa nousevan kyllä, mutta en reagoinut tunteisiin oikein mitenkään. Okei, kerran taisin tiuskaista, että puen päälleni jätesäkin ja tulen siinä, mutta muuten tilanne oli täysin hallinnassani! Toki päätin, että se, ettei paita mahtunut päälleni, oli merkki siitä, että pieni elämänmuutos olisi paikallaan. Mutta en lähtenyt mukaan yhteenkään tunteeseen enkä toisten sanomisiin. En lietsonut riitaa siksi, että minua otti päähän. Pääsimme lähtemään juhlapaikalle, jokaisella vaatteet päällään, ja päivä oli oikein onnistunut.

Aina tavat eivät ole peräisin lapsuudenkodista, ne voivat olla myös peruja edellisistä suhteista 

Omasta kokemuksestani ajattelen, että erityisesti pikkulapsiaikana, jos perheessä ei ole vakavia ongelmia, ei kannattaisi erota. Nykyisen parisuhteen alkuaikoina riitaa tuli monesta. Toisen tavoista elää ja olla. Rahasta, jota oli vähän, kun itse toimin freelancerina ja toinen oli hoitovapaalla. Väsymyksestä, koska kuopus heräili pari ensimmäistä vuottaan jopa 10 kertaa yössä.

Erityisesti tuo väsymys oli sellainen, että se ikään kuin oikeutti minua rähjäämään. Minulla oli myös itsestäni oletus, että aina, kun olin väsynyt, olin kiukkuinen kuin ampiainen. Olinhan ollut sitä jos en aina, niin pitkään. Hei, mihinkäs sitä muka ihminen muuttuisi. Mieleeni ei  varmaan edes tullut se, että voisinhan käyttäytyä toisella tavalla myös väsyneenä.

Ulkopuoliset asiat vaikuttivat mielentilaani, enkä osannut edes oikein ajatella, että voisin elää niin, että en antaisi niiden vaikuttaa fiiliksiini. En myöskään tiennyt sitä, että kaikkia tunteita ei tarvitse tuoda draamakuningattarena esille.

Vastaisku ankeudelle

Nollasta sataan

Myös riitelytapani olivat ihan erilaiset kuin nykyään. Ennen kiihdyin nollasta sataan hetkessä ja inhottavaa sanoa, riitelin huutamalla. Se sai toisen ihmisen, oli kyse kenestä tahansa, usein sulkeutumaan tai lähtemään pois. Ja sekös minua ärsytti vielä lisää. Sen jälkeen saatoin lähettää kymmenen tekstaria ja vasta sitten rauhoittua.

En ole koskaan ollut pitkävihainen, vaan lepyin tuolloinkin oikeastaan samantien. Ja koska toinen ei usein leppynytkään kanssani samassa tahdissa, aiheutti se lisää ärsytystä. Minun oli suunnattoman vaikeaa antaa toisen rauhoittua omassa tahdissaan, kun olinhan itse jo unohtanut koko riidan sata vuotta sitten.

Räjähdysalttius ei muuten ollut peräisin lapsuudenkodistani, josta näiden käytösmallien usein sanotaan siirtyvän. Selkeästi se oli perua edellisestä pitkästä parisuhteestani, joka oli monen seikan vuoksi ollut muutenkin hyvin stressaavaa aikaa.

Vastaisku ankeudelle

Mitä olen oppinut?

Oli kenellä tahansa meistä tapahtunut menneisyydessä mitä tahansa, ei sitä voi purkaa riitelemällä tai muulla rumalla käytöksellä. Ei voi antaa itselle lupaa käyttäytyä jollain tapaa siksi, että itselle on käynyt kamalia. Toinen asia, mitä usein kuulee, on se, että olen aina ollut tällainen, en pysty muuttumaan. Tämähän on vain osa temperamenttiani.

Itsekin usein vitsailin, että olin temperamentiltani italialainen ja että olin syntynyt väärään maahan. Nyt näen, että ainakin välillä myös siitä, minkä pistää temperamentin piikkiin, on mahdollista päästä eroon. Ja usein sekään ei sittenkään ehkä johdu temperamentista, vaan stressaavasta elämäntilanteesta ja siitä, ettei ole pysähtynyt tutustumaan itseensä, vaan sitä toimii esimerkiksi juuri riitatilanteessa automaattisesti niin, kuten on tottunut toimimaan.

Kun sitten itse aloin huomata, että haluan muuttaa myös tapaani olla ristiriitatilanteessa, se ei tapahtunut yhdessä yössä, ei viikossa ei varmaan edes vuodessa. Vaikka olin harjoitellut tunteiden kohtaamisia ja ennen kaikkea vaikka olin päättänyt toimia toisin, tilanne vei minut usein mukanaan, ja jälkeenpäin huomasin taas räjähtäneeni.

Mutta sitkeä harjoitus on kantanut todellakin hedelmää. Minun ei tulisi edes mieleeni enää huutaa minuuttitolkulla tai polkea jalkaa riitatilanteessa, enhän ole uhmaikäinen. Omien entisten toimintatapojen tarkistelu nostattaa pintaan häpeää, mutta sitäkin on hyvä opetella kohtaamaan ja sietämään.

Kun antaa sen ärsytyksen ja suoranaisen valtavan vatutuksenkin vain tulla ja olla, niin pääsee helpommalla. Tunne laimenee jo usein muutamissa minuuteissa. Eikä sitten itse sano tai tee mitään, jota katuu myöhemmin.

Jos tunteen kanssa istuminen vaatii liikaa kärsivällisyyttä, voihan sitä mennä ulos ja juosta niin kovaa kuin pystyy. Tai paukuttaa nyrkkeilysäkkiä sen sijaan, että päästää suustaan ulos sammakoita. Ja joskus on hyvä poistua tilanteesta.

Keskity itseesi 

Jokaisessa suhteessa eteen tulee pulmia. Se toinen on välillä ihan saatanan ärsyttävä. Välillä vain tuntuu, ettei se toinen sitten yhtään ymmärrä. Ja aina se toinen ei ymmärräkään ja sekin lienee pakko hyväksyä. Se on normaalia, kun elää yhdessä toisen kanssa saman katon alla. Mutta kun ymmärtää, ettei väittely tai riitely niitä muuksi muuta, sitä osaa alkaa etsiä ratkaisuja. Ja jos yksi keino ei toimi, aina kannattaa etsiä toinen ratkaisu. Moni eroaa, koska riitely on joka päiväistä ja rasittavaa, se ajaa rakkauden ja ennen kaikkea sen kumppanuuden edelle.

Loppujen lopuksi en enää edes usko, että kyse on siitä kumppanista. Kyse on siitä, miten tuntee itseään ja tunnistaa tunteitaan, millainen haluaa olla, onko valmis tiedostamaan omia huonoja tapojaan ja haluaako muuttua. Jos ei ole valmis tekemään itsensä kanssa töitä, ongelmat toistuvat aina ja aina, vaikka vaihtaisi puolisoa kuin sukkia. Mikään ei katoa sillä, että leikkii, ettei sitä ole ja lakaisee maton alle.

Leppoisaa lauantaita!

Lisää oivalluksia parisuhteesta:

Parisuhde on tiimi

Hyvässä parisuhteessa ei halua muuttaa toista

3 thoughts on “Oletko parisuhteen riitapukari? Sinun(kin) on mahdollista muuttua

  1. Täällä yksi nollastasataan kiihtyvä Niin totta mistä puhut,tunnistan! Toista et voi ”muokata” (itselle mieluista), mutta itseä voi ”yrittää” muuttaa. Tällä matkalla ollaan…Aina ei ole helppoa,mutta pienin askelin…. Nollastasataan on muuttunut laske sataan
    Mukavaa viikonloppua…

    1. Kiitos Kirsi kommentistasi! Olen elävä esimerkki siitä, että raketin lailla kiihtyvästä voi tulla lauhkea kuin Mansikki laitumella :) Helppoa ei ole, eikä tapahdu hetkessä, vaan vie aikaa jopa vuosia. Ja siltikin sitä taas saattaa mokata.
      Mutta kaikista isoin helpotus tämä muutos on ollut itselleni. Se ja muutkin asiat ovat parantaneet elämänlaatuani huomattavasti.
      Ja hienoa, että olet jo polkusi aloittanut. Nollasta sataan on muuttunut laske sataan, erittäin hyvä oivallus! Onnittelut siitä <3 Mukavaa viikonloppua!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *