Kuukausi: toukokuu 2011

Enneuni?

Enneuni?

Viime viikolla oli viimeinen kerta uniryhmää, jossa olen käynyt kevään mittaan. Oli minun vuoroni kertoa unestani, jota sitten yhdessä analysoitiin. Uneni koostui monesta eri vaiheesta ja tuntui välillä päättömältä. Hassua oli se, että unessa esiintyi eräs ystäväni, joka on ollut minulle hyvin läheinen vuosien ajan. 

Retki menneisyyteen

Retki menneisyyteen

Viimeisen muutaman päivän aikana olen poistanut lähes neljä vuotta tekstiä facebookistani. Delete delete delete. Ja hups, sinne meni se elämä (Minua tosin varoiteltiin, että saattavat viestit pompsahtaa milloin vain takaisin, mutta sellainen tämä intternetti on). Urakka oli järkyttävä! Henkisesti tosin lähinnä puhdistava ja vapauttava. Tuntuu 

Hikisiä terveisiä

Hikisiä terveisiä

Kävin pitkästä aikaa tuuraamassa intervalli-sisäpyöräilytunnin Meilahden liikuntakeskuksessa. Porukkaa olisi voinut olla enemmän, mutta muuten oli hauskaa. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa treenata itsensä pökerryksiin. Hiki virtaa, bassonjytke soi ja jengi vetää täysillä. Intervallitunnilla todella voi haastaa itsensä, siis jos tahtoo.

Kaikki eivät tahdo. En oikein ymmärrä sitä, miksi tullaan tunnille ja vielä tehoiltaan kaikkein raskaimmalle, jos siellä sitten poljetaan vähän miten sattuu omaan tahtiin.

Itsekin hankin pitkästä aikaa, siis ensimmäistä kertaa 13 vuoteen, jäsenyyden liikuntakeskukseen. Minun ei ole tarvinnut, sillä olen vuosien varrella ohjannut monessa paikassa ja ohjauksen lomassa jumpannut ilmaiseksi. Nykyään olen lähes eläkkeellä ohjaushommista ja työskentelen enää vain yliopistoliikunnalla, ja Meikku on turhan kaukana kotoa. Treenipaikan on ehdottomasti oltava joko kodin tai työpaikan vieressä, että sinne tulee mentyä.

Pitkällisen harkinnan jälkeen valitsin Elixia Salmisaaren, sillä sinne kävelee Kaapelilta vain muutaman minuutin. Kun menen töihin, otan samalla treenikamat messiin. Korttini on voimassa arkisin ennen klo 15, joten se oli hinnaltaan kokopäiväkorttia edullisempi. Ajattelin käydä treenaamassa seiskan aamutunneilla tai sitten lounastauolla, viisi kertaa viikossa. Pian olen taas ihan teräskunnossa. Odotukset itseäni ja myös uutta liikuntakeskustani kohtaan ovat kovat, toivottavasti en joudu pettymään.

Tähän asti olen juoksennellut nyt harvakseltaan samaa lenkkiä aina samaa soittolistaa kuunnellen. Edistymisen näkee hienosti, kun juostava matka ja kuunneltu musiikki ovat aina samoja. Siinä huomaa myös sen, kun on nihkeä päivä eikä juoksu kulje. Tietyn biisin alkaessa ei ole ehtinytkään niin pitkälle kuin normaalisti.

Ensi keskiviikkona menen pitkästä aikaa ohjaamaan bodypumpia. Kävely tuskin tulee siis olemaan kovin sulavaa torstaina tai perjantaina.

Kauhulla odotan lihaskipua. Toisaalta: Silloin ainakin tuntee elävänsä, kun jokainen askel on raakaa tuskaa.

Ja taas loppui vesi kesken! Sen siitä saa, kun hikoilee kuin pieni possu.
Hulluna Piksuun

Hulluna Piksuun

Nuorin tyttäreni Piksu on tänään 5 kuukautta ja 1 viikon vanha. Vaikka kyse on kolmannesta lapsestani, en voi olla ihastelematta, miten huimaa ihmislapsen kehitys on. Juuri äskenhän hän syntyi eikä vielä osannut mitään. Nyt hän nukkuu hyvin (joko koko yön tai sitten herää kerran syömään), 

Elämää pikakelauksella

Elämää pikakelauksella

Ensimmäinen juttu työhuoneelta lähetetty! Juhlistin historiallista hetkeä kiljahtamalla iloisesti. Siihen lapseni olisivat sanoneet, että ”vähäks sä äiti oot nolo”, mutta hah, minäpä satuin olemaan yksin paikalla. Vielä tuohon eiliseen vanhenemispostaukseeni liittyen, katsahdin tänään kalenteriani ja en voi muuta kuin todeta, että a p u a, minne 

12 päivää…

12 päivää…

…niin täytän 34 vuotta. Keskimmäiseni juuri kiitteli, miten mukavaa on, kun olen niin nuori. Hihih. 34 on vielä lähempänä kolmea- kuin neljääkymppiä, mutta lukuna se kuulostaa isolta.

Muutin lapsuudenkodistani 17 vuotta sitten. Se tuntuu järkyttävän pitkältä ajalta. Parikymppisenä tuntui siltä, että yli kolmekymppiset olivat ikäloppuja. Muistan ajan, kun kävin kavereiden kanssa ulkona ja vältimme hamaan loppuun saakka baareja, joissa 30-vuotiaat kävivät. Sellaisten eläkeläispaikkojen kanssa emme tahtoneet olla missään tekemisissä.

Kun täytin 30, se ei tuntunut miltään. Ainoa asia, mikä minua järkytti, oli se, että silloinen 6-vuotiaani luuli minun täyttävän 40. Minulla oli asuntolaina, auto, vakituinen työpaikka ja jo suhteellisen vanhat tyttäret. Kaikki oli ikään kuin valmista, enkä oikeastaan edes haaveillut muusta. Ei tarvinnut miettiä lasten hankkimista, sillä minullahan oli jo kaksi tytärtä. En pohtinut naimisiinmenoa, sillä se ei tuntunut minusta lainkaan tärkeältä. Olin kuitenkin paljon nykyistä ehdottomampi. Vaikka olinkin tehnyt monet asiat ikään kuin väärässä järjestyksessä, minulla oli valtava tarve olla niin kuin muutkin. Ja ehkä jopa vielä parempi, piti näyttää, että vaikka olen tehnytkin asiat näin päin, pärjään hienosti.

Olin aikuinen, mutta olinko sittenkään?

Nyt, nelisen vuotta myöhemmin olen palannut toisissa asioissa taaksepäin, toisissa mennyt eteenpäin. Olen mennyt läpi mankelista, joka kyseisessä elämänvaiheessa ei tuntunut lainkaan hyvältä. Ilman tuota vaihetta saattaisin olla paljon pinnallisempi ihminen, ja nykyään ajattelen, että näinhän oli tarkoituskin tapahtua.

Olen muuttunut paljon ja kasvanut henkisesti. Perheessämme on pieni vauva, jota jaksan ihastella jokainen päivä. Että miten meillä voikin olla jotain niin ihanaa!

Silti en tunne itseäni enää yhtään niin aikuiseksi kuin 4 vuotta sitten, kun täytin 30. Hirvittää ajatellakin, miten kuvittelin silloin kaiken olevan niin valmista. Nyt taas tuntuu siltä, että kaikki tiet ovat avoinna, ja mikä vain on mahdollista. Sen kun tekee vain!

Olen oppinut näkemään, että on niin monia tapoja olla ja elää, ettei kukaan voi sanoa, että se miten juuri sinä teet, olisi oikea tai väärä. Nykyään ajattelen paljon enemmän muita ihmisiä ja paljon vähemmän sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kuljen samantyylisissä vaatteissa kun 14- ja 10-vuotiaat tyttäreni. Vaikka vanhenen, tunnen itseni nuoreksi. Listaahan voisin jatkaa loputtomiin.

Tarkoitus oli kuitenkin sanoa, että vaikka ulkomuoto muuttuu ja ikä alkaa näkyä (kyllä, silmäkulmissa on ikäviä ryppyjä ja painon pudottaminen ei sujukaan enää kuin itsestään), niin on jännä tunne huomata, ettei mieli vanhene. Sitä vain muuttuu entistä fiksummaksi!

Jännittävää nähdä, mitä kaikkea mahtavaa tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Minä kolmekymmentä vuotta sitten.

 

 

Turistina Helsingissä

Turistina Helsingissä

Onpas ollut hauska päivä! Minulla on vielä tänään ja huomenna vapaapäivä kera Piksun, sillä puolisoni on Loviisan ulkosaaristossa laittamassa paikkoja kuntoon kesää varten. Eikä Piksu tykkää, että olen koneella, joten työnteosta ei arvatenkaan tule mitään. Aamulla sentään sain työskenneltyä tehokkaasti, sillä Piksu nukkuu kuin prinsessat 

Kampaajalla

Kampaajalla

Liikunnan lisäksi kampaajakäynnillä on kyllä ehdottomasti mielialaa kohentava vaikutus. Koska kaipasin jotain uutta lyhykäiseen kuontalooni, päätin antaa Nooran leikata minulle pottamalliset hiukset. Ehkä hiusteni mukana karisi myös muutaman päivän minua vaivannut huonotuulisuus. Sopii toivoa. Sellainen olotila ei nimittäin sovi minulle lainkaan. Uuden muodon lisäksi hiusteni 

58,01

58,01

Tänään oli ohjelmassa Naisten Kymppi erinomaisen heikon valmistautumisen jälkeen. Kaiken kruunasi se, ettei sponsoritrikoot yksinkertaisesti mahtuneet jalkaani. Jouduin siis juoksemaan kilpailijamerkin valmistamissa pöksyissä. Juoksufiilis ei siis ennen kisaa ollut kovin korkealla, mutta muut juoksutiimini jäsenet tavatessani se alkoi parantua – kiitos Marsaanan naisille ja kollegoille. Nostan hattua Fit-lehden Tarulle ja Elle-lehden Saaralle, jotka olivat eilen osallistuneet Extreme Run -kisaan. Melkoisia teräsnaisia, sanoisin.

Tarun ja Saaran kanssa ennen koitosta.

Ennen kisaa hengailimme Naisten Kympin Vip-tilassa. Olin jättänyt oman vesipulloni kotiin, joka osoittautui virheeksi. Epic Fail.

Olin ollut nimittäin siinä uskossa, että vesipulloja olisi satavarmasti tarjolla. No, eipäs ollutkaan. Näin tilassa kyllä vesipulloja, mutta henkilökuntaan kuuluneen tytön mukaan ne oli varattu lounastajia varten. Veden sijaan olisi kyllä voinut nauttia (ilmaista) kuohuviiniä, mutta se ei tuntunut lainkaan hyvältä idealta ennen kymmenen kilometrin juoksua.

Lähdinkin siis etsimään vettä, mikä osoittautui haastavaksi tehtäväksi. Myös Vip-tilan alakerrassa sijaitsevasta Bar & Cafe Olympixistä oli vesipullot loppu, mutta taisin näyttää hätää kärsivältä, sillä sain kuin sainkin vesituopillisen ystävälliseltä tarjoilijalta. Sitä ennen olin käynyt kyselemässä vettä myös Bon Aquan pisteestä, mutta jotta janonsa olisi saanut tyydytettyä, olisi pitänyt pelailla jotakin, eikä minua huvittanut.

Jäinkin miettimään, että mistä johtuu se, että juoksukilpailussa ja liikuntatapahtumassa pääsee helpommin käsiksi alkoholiin kuin veteen? Mitä tämä kertoo meistä? Ja mitä se kertoo minusta, kun minun mielestäni se oli outo juttu. Ehkä sitten olen tiukkapipo tällä saralla, mutta aina en vain jaksa ymmärtää alkoholin tunkemista jokaiseen tapahtumaan ja tilaisuuteen.

Juoksu sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka alun ryysiksessä tuhrautui taas monta minuuttia. En sitten tiedä, olisiko se skumpan voimin mennyt vielä paremmin.

Puhelimeni aikaa ottanut laskuri näytti 58,01, kun ylitin maaliviivan. Se on 7 minuuttia hitaampi aika kuin viime kerralla kolme vuotta sitten. Silloin juoksin täysin kylmiltäni pelkän spinningin voimin. Nyt olin käynyt muutamia kertoja juoksemassa. Kolme vuotta sitten painoin 13 kiloa vähemmän, mikä varmasti sai askeleen silloin rullaamaan tämän päiväistä keveämmin. No, silloin en ollut viiden kuukauden ikäisen vauvan äiti.

Tänään tavoitteeni oli juosta kymppi alle tunnin, joten täytyy olla tyytyväinen.

Olen kyllä entistä varmemmin sitä mieltä, että kaikenlainen kilpaileminen on niin minun juttuni. On ihan eri fiilis juosta, kun matkalla on muitakin. Myös katsojia oli kiitettävästi, vaikka tuttuja en nähnytkään. ”Hyvä äiti” -kyltit matkan varrella olivat hellyyttäviä, vaikkei oma jälkikasvuni tänään paikalle päässytkään.

Ensi vuonna kolmeen varttiin?
Kemuttelijat netissä

Kemuttelijat netissä

Heh. Palatakseni keskiviikon juhlahumuun, tässä me ollaan. Kuvan on ottanut Sara Vallinkoski. Joko me oltiin tosi isoja, tai sitten taustalakana tosi pieni, hihih. Lisää bileistä voi lukea myös täältä.