Kuukausi: heinäkuu 2012

Stoppi tekosyille!

Stoppi tekosyille!

Kun yksi vastoinkäyminen on ohitettu, arvatkaa mitä sitten tapahtuu! No hemmetti sentään, tulee toinen. Ainakin minun elämässäni. Mukavan Korkeasaaripäivän jälkeen automme levähti huoltoaseman bensatankille kyydissään kaksi lasta ja viikon ruokaostokset. Ilman kahta reipasta virolaismiestä olisimme jääneet pulaan. Vaikka välissämme oli kielimuuri, sedät ymmärsivät lopulta työntää 

Luopumisen tuskaa

Luopumisen tuskaa

Ihastuttavien hellepäivien jälkeen tuli harmaa ilma ja myös hermojen kiristys. Voisi melkein luulla, että minä olen aloittamassa päiväkotia, kun niin jännittää. Voi myös olla, että tämä pienimuotoinen ahdistus johtuu luopumisen tuskasta. Iltatähteni 1 v 7 kk ei ole enää vauva, vaan yhteiskunnassa päiväkotiuransa aloittava taapero. 

On niin helppoo olla kiitollinen

On niin helppoo olla kiitollinen

No kyllä vain, jos saa maata helteisellä hiekkarannalla! Mutta miten lie kiitollisuuden laita sitten, kun on kirjaimellisesti(kin) synkkää ja pimeää.

Onpa vain ollut mahtava kesä. En ole tehnyt suuria, mutta olen tehnyt paljon pieniä asioita. Kaikkea on ollut riittävästi: pikkuruisia hiekkavarpaita, aurinkoa, mansikoita, uimista, lauttamatkoja, ystäviä, horisonttiin tuijottelua sekä ihania päiväkahveja koneella blogia päivitellen. Toki on ollut myös syviä vesiä, väsymystä ja elämän merkityksen kelailemista, mutta kaiken kaikkiaan olen plussan puolella.

Eilen lillutellessani varpaitani Pihlajasaaren rantavedessä sopivan rouhean hiekan hyväillessä ihoani, mietin, miten helppoa on olla kiitollinen kaikesta tuollaisena hetkenä. Oli niin helppoo olla onnellinen! Aloinkin pohtia sitä, miten kyseisen pakahdun rakkaudesta koko maailmaa kohtaan -fiiliksen saisi siirrettyä marraskuulle, kun on pimeää, kylmää ja räntäistä. Tai siihen seuraavaan kertaan, kun vatuttaa ihan vietävästi.

En usko siihen, että kiitollisuutta hetkestä voi pakottaa esiin. Ei ainakaan silloin, jos on hiton pimeää, kylmää ja räntäistä. Tai kun kohtaa ison vastoinkäymisen. Itseni tuntien niistä hetkistä voi kiitollisuus olla kaukana. Mutta kiitollisuutta voi treenata. Huonoillakin hetkillä voi lakata ajattelemasta, että miksi minä.

Entä miten on ihmisen laita, joka vain mennä porskuttaa elämässään eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Hei, sehän olen minä vielä viisi vuotta sitten. 

Kun on tottunut tietynlaisiin ajatusmalleihin, on haastavaa alkaa oppia ajattelemaan uudella tavalla. On helppoa pitää kaikkea itsestäänselvyytenä ilman kiitollisuuden häivääkään. Mutta, kuten olen aiemminkin todennut, tällainen hetkeen havahtuminen vaatii yhtä lailla harjoittelemista kuin lihasmassan kasvattaminen tai ampiasvyötärön metsästäminen treenisalilla. Tärkeintä on antaa itselle aikaa ja päättää, että ei luovuta. Ei edes sillä pahimmalla räntäilmalla.

Mutta miksi sitten ylipäänsä harjoitella kiitollisuutta?

Itse olen huomannut, että kun opettelee olemaan kiitollinen siitä mitä on, elämä muuttuu paljon helpommaksi. Ei ole enää jatkuvaa tunnetta siitä, ettei mikään riitä. Ei tarvitse olla kateellinen, pettynyt tai toivoton. Ei tarvitse hamuta jatkuvasti lisää, vaikka on saanut jo paljon. Ei tarvitse takertua siihen, mitä itseltä puuttuu. Ymmärtää sen, ettei kukaan muu voi olla oman onnen tiellä. Tajuaa sen, ettei toisen onni, luksuskämppä Punavuoressa tai tuliterä katumaasturi ole itseltä pois.

Sitä paitsi kiitollisuus tekee iloiseksi. Vaikka kiitollisuus on paljon muutakin kuin sana kiitos, niin onpa muuten vain mahtavaa saada joku toinen yhdellä pienellä sanalla hyvälle tuulelle.

Patricia Tudor-Sandahlin kirja Tuhat syytä kiittää (Kirjapaja 2009) antaa paljon ajattelemisen aihetta. Sandahl kirjoittaa, että jos tunnemme kiitollisuutta, mutta emme osoita sitä, on kuin käärisimme lahjapaketin, mutta emme antaisi sitä kellekään.

Aivan totta!

Haastankin itseni ja meidät kaikki ilmaisemaan kiitollisuuttamme, jakelemaan kiitoksia ja olemaan ihastuttavia kaikille kanssaihmisillemme. Jos on aihetta kiitokseen, sanotaan se ääneen. Tai lähetetään meiliä tai tekstaria perään. Ei kannata miettiä, että äh, ei kannata, ei se varmasti ole toisen silmissä iso juttu.

Sillä kyllä se on. Ja parasta, mitä se voi aiheuttaa, on hyvien asioiden ketjureaktio.

Kyllä vain! Tämä oli selviö eilen ja kumma kyllä, samat fiilarit jatkuvat yhä.
Uusi rakkaus

Uusi rakkaus

Oooh, olen rakastunut! Kaipuuni kohde on ihanainen Pihlajasaari. En kyllä rehellisesti oikein käsitä, miten tällainen saari-idylli on voinut jäädä minulta kokematta kaikkina näinä vuosina. Tai ainakaan en muista, että olisin siellä käynyt. Noooo, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minne puolivahingossa espoolaistunut siis lähtee tästä eteenpäin, aina 

Uusi mahdollisuus!

Uusi mahdollisuus!

Kyllä, elämä antaa sellaisia tänäänkin. Meille kaikille. Parasta elämässä on se, että vaikka eilinen olisi ollut millainen, tänään on taas mahdollisuus valita. Ajattelen niin, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Itse voi päättää, mitä haluaa ja sitten valita sen mukaan. Voi valita, että tästä päivästä tulee 

Juupas eipäs kyllä ei

Juupas eipäs kyllä ei

Aina välillä lupaudun mukaan johonkin, josta mieli (ja ehkä sielukin) innostuu valtavasti, mutta kroppa huutaa jo kyllä-sanan lausumishetkellä, että hei, unohda tää, sä et ehdi, sun voimat ei riitä, tää ei sovi sun elämäntilanteeseen, sä et voi tehdä viittä asiaa kerrallaan, ota nainen järki käteen. 

Toisinaan taas kuulen itseni sanovan kyllä siitäkin huolimatta, että tahtoisin sanoa ei.

Jouduin taannoin kieltäytymään muutamasta projektista. Tosin vasta sen jälkeen, kun olin ensin lupautunut tulemaan mukaan. Sitten aloin miettiä tulevaa syksyä, ja tajusin, että ihan oikeasti en repeä joka paikkaan. Jouduin keräämään rohkeutta, mutta kun uskalsin sanoa miten tilanne on, olo oli mahtava, helpottunut, perhosenkeveä.

Olen myös miettinyt paljon sitä, mikä on se voima, joka saa meidät pitämään kiinni vaikkapa ihmissuhteista, jotka eivät anna enää mitään, pelkästään ottavat. Tai mikä saa meidät pysymään työssä tai työpaikassa, joka tuo ahdistusta tyytyväisyyden tunteen sijaan. Entä mikä saa meidät vääntäytymään harrastuksen pariin, joka ei innosta lainkaan.

Ihan oikeasti, mikä saa meidät sanomaan kyllä, kun oikeasti tahtoisimme sanoa ei.

Miksi ihmeessä sitä toimii joskus päinvastoin kuin haluaa?

Itsekin olen elämäni aikana varmasti tehnyt kaikki yllä mainitut asiat, toiset jopa useaan kertaan. Uskon, että usein omalla kohdallani syynä on ollut esimerkiksi tottumus. Tottahan on, että aivot kyllä urautuvat samoille raiteille suorittamaan samoja rutiineja, kun niitä tarpeeksi toistaa. Ihminen on hyvä sopeutumaan, oli tilanne mikä tahansa. Monestakin asiasta voi tulla itselle normaalia, vaikka se ei sitä ehkä olisi.

Vaikka teoriassa olisikin helppo päättää irrottautua kaikesta negatiivisesta ja asioista, jotka eivät tunnu hyviltä, käytännössä se on todella haastavaa. Erityisesti jos asiaan liittyy vaikkapa taloudellisia kysymyksiä, jälkikasvua tai pelkoa siitä, että oma ratkaisu loukkaa muita.

Uusi asia tai tilanne nostaa pintaan paljon kysymyksiä: entä jos en pärjääkään? Vähintäänkin muutos sekoittaa turvallisen arjen ja tuo mukanaan epävarmuutta ja pelkoa siitäkin, että on mokannut. Että ratkaisu ei sittenkään ole oikea. Mitä jos alkaa kaduttaa.

Kun itse olen ollut tilanteessa, että oikeasti vain muutos on ollut ainoa järkevä keino jatkaa eteenpäin, olen harkinnut asiaa pitkään ja joka kantilta. Vielä kertaakaan en ole tehnyt väärää valintaa, aiemmasta poikkeavan kylläkin. Uskonkin siihen, että oikeasti epäonnistumisia tai vääriäkään valintoja ei ole. On vain tilanteita, asioita ja tapahtumia, joista voi oppia jotakin. Jos joku asia ei toimi näin, sitten pitää kokeilla jotain muuta keinoa.

Monessa suuressa kysymyksessä minua on auttanut paljon se, kun olen miettinyt asiaa sitä kautta, että mitä minä siitä saan. Mikä palvelee minua? Se saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta hei, kun oma elämä on kyseessä, niin silloin pitää miettiä omaa itseä. Joskus asia selkenee nopeasti, joskus ei. Aina valintoja ei ole helppo tehdä. Jossain asiassa voi esimerkiksi olla paljon hyvää, mutta sen huono on niin huonoa ja pohjalukemiin romauttavaa, että on syytä miettiä, riittävätkö ne kompensoimaan toisiaan.

NLP-Opiston kurssilla tekemiini muistiinpanoihin olen kirjannut hyvän ohjeen. Kun mietiskelee jotain tiettyä asiaa ja mitä se itselle antaa, voi samalla sulkea silmät. Ensimmäinen asiasta mieleen juolahtava ajatus on usein se itselle rehellisin. Sen jälkeen mieli alkaa hölistä ja vastaus hukkuu sanahelinän alle.

Päätöksen teossa kannattaa kuitenkin ensin pysähtyä ja miettiä, mitä seurauksia valinta tuo mukanaan. Tuoko se hyvää mieltä itselle? Entä läheisille?

Joskus on vain tehtävä se, mihin ei edes usko pystyvänsä.

Jos tekisimme kaiken, mihin pystymme, yllättäisimme itsemme.

Pitäisiköhän kokeilla?
Ehdottomasti!

Ihanaa torstaita!

Joskus kannattaa ottaa mallia pienistä lapsista. He eivät todellakaan tee mitään sellaista, mitä eivät halua! Ainakaan kirkumatta, heh. Ja taaperot uskaltavat rohkeasti kohti uusia haasteita, kuten lampaiden syöttämistä!

 

 

 

Älä huoli, darling…

Älä huoli, darling…

…everything’s gonna be just fine. No niin! Ensi viikolla elämä se taas muuttuu. Kuopus aloittaa dagiksessa ja itse palaan kokopäivätöihin. Se on sitten solong arkipäivien pitkille ulkoilutuokiolle ja yhteisille päiväunille. Voi olla, että joudun tirauttamaan muutaman kyyneleen. Töiden lisäksi myös kirjan tekeminen jatkuu rivakalla tahdilla. 

Hyvä kiertää, todellakin!

Hyvä kiertää, todellakin!

Tänään kävi kyllä hassu asia. Se tuntui merkittävältä ja mainiolta siksikin, kun olen lähipäivinä kirjoittanut palvelusten tekemisestä sekä toisten auttamisesta ja miettinyt asiaa paljon. Ja olenhan myös saanut teiltä aivan ihastuttavia vastauksia kirja-arvontaani, kiitos niistä! Käykää ihmeessä lukemassa toistenne kommentteja, niistä tulee todella hyvällä mielelle. 

Terveiset juoksutreeneistä!

Terveiset juoksutreeneistä!

Aijai! Huomenna varmasti tuntuu kropassa. Tänään nimittäin osa Stadium SOC Running Team -porukastamme minä mukaan lukien juoksi lenkkiä Oulunkylän metsikössä. Ja miten kävi minulle? No, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juoksin itseni hetkellisesti melko uuvuksiin, vaikka coachimme Joonaksen mukaan treenimme olivat sieltä kevyestä päästä. Viimeisellä 1,6 kilsan kierroksella kävelin yhden ylämäen! Ja tätähän en tietenkään kertonut maalipaikkaamme saapuessani kenellekään. Ohhoh! Enpä muista, milloin olisin viimeksi antanut itseni luovuttaa tuolla tapaa, mutta nyt oli pakko, sillä muuten olisin ehkä kuukahtanut sinne lenkkipolun varteen. No hei, yrittäkää itse pysyä näiden perässä, kun ei ole juossut tosissaan pariin kolmeen vuoteen. Ja juoksutauon lisäksi olen tällä hetkellä 20 voipakettia harteikkaampi tai isoluisempi kuin silloin, kun kävin paljon juoksemassa. Ylimääräinen paino tuntuu juostessa rasitteelta, askel ei lennä vielä kovin höyhenenkevyesti.

Juoksimme siis 1,6 kilsan mäkistä lenkkiä ensin kolme kertaa, jonka jälkeen harjoittelimme tekniikkaa loivassa ylämäessä. Sitten juoksimme uudestaan saman 1,6 kilsan lenkin kahdesti ja vauhdin tuli olla ensimmäisiä kolmea kierrosta huomattavasti kovempi. Huuuh. Ruotsalaisella marathon.se-sivustolla on muuten video-ohjeita juuri niihin harjoituksiin, joita mekin teimme. Mitä enemmän keskityin siihen mitä piti tehdä, sitä enemmän minusta tuntui, että en osaa enää lainkaan juosta. Huokaus! Pakko harjoitella lisää ja paljon. Opin myös kaksi asiaa: olen juossut lenkkarini nauhat ja siis koko tossut aivan liian löysällä ja juoksen aina vain liikaa kantapainotteisesti.

No, treenataan! Kyllä se siitä.

Esikoistyttäreni lähtee huomenna rippileirille. Mietinkin tässä, että juurihan hän syntyi ja nyt jo on tuon ikäinen ja kohta äitiään päätä pidempi, malliainesta siis. Todellakin kannattaa elää hetkessä, kun aika vierähtää näin nopeasti.

Note to myself: ei siis mietitä vanhoja eikä hurjan liikaa tulevaakaan.

Juuri nyt on oikein hyvä.

Iloisia juoksutreenejä meille kaikille!

Juurikin näin! (Kuva: weheartit.com)
Pienellä vaivalla paljon hyvää mieltä!

Pienellä vaivalla paljon hyvää mieltä!

Ah, olen saanut teiltä mahtavia vastauksia arvontakyselyyni. Ihan mainiota, miten melko pienillä toimilla tai pienehköllä vaivannäöllä voi saada toisen ihmisen superiloiseksi! Samallahan sitä saa kokea onnellisuutta itsekin, kun huomaa toisen ilostuvan. Olen itsekin ollut tilanteissa, joissa olen saanut erilaista apua ihan ventovierailtakin. Suoraan sydämestä tuleva