Keho, mieli, sielu ja tunteet
Tässä postauksessa tarjoilen sinulle kaksi lyhyttä harjoitusta, jotka vievät vartin ajastasi, mutta voivat tuoda paljon. Toimii! Näin ne viikot hurahtavat! Nautin tänään viimeisestä lauantaivapaasta toviin, sillä ensi viikosta eteenpäin lauantaiaamuuni kuuluukin sisäpyöräily- ja intervalliohjaus. Ihan hauskaa, sillä liikkumalla viikonloppu lähtee hienosti käyntiin ja aamuliikunnan ansiosta …
…mikä estää saavuttamasta sitä? Ovatko ajatuksesi sellaiset, että ne vievät kohti omaa unelmaasi? Sitkeä pöpöläinen pitää otteessaan, enkä vielä ole voinut kuin haaveilla urheilemisesta, hikoilemisesta, hengästymisestä. Buu. Ensi viikolla onkin jumppaohjauksia liki joka päivä, joten teräskunto, täältä tullaan. Töihin oli kuitenkin eilen ryhdyttävä täydellä teholla …
…tärkeitä postauksen arvoisia asioita kaikki tyynni.
Ah, elämä alkaa voittaa. Jotain hyvää näissä pöpöissä, olen pysytellyt niin hiljaa kuin mahdollista, koska olen säästellyt ääntäni. Ja kun ei puhu niin paljon, ehtii kelailla enemmän! Samalla omaa hiljaisuuttani hyväksikäyttäen olen myös tehnyt tietoisen läsnäolon harjoituksia. On todella helppoa keskittää mieli ja ajatukset tähän hetkeen, kun alkaa tietoisesti todella kuunnella, mitä kaikkia ääniä ympäriltä kuuluu. Kokeilkaas. Silloin ei voi kuin olla tässä ja juuri nyt, ainoassa paikassa, mikä meillä on.
Aina toisinaan minulla on vaikeuksia luottaa siihen, että kaikki asiat menevät niin kuin pitääkin. Teoriassa olen myös ymmärtänyt kyllä ajatuksen saat sen, mistä luovut, mutta välillä sen todellinen oivaltaminen on ollut vaikeaa. Nyt on ollut jotenkin rento olo sen sijaan monta päivää, flunssasta huolimatta. Ehkä olen onnistunut luopumaan liiallisesta hallinnan tarpeesta. Yhtäkkiä ei ole ollut odotuksia, uskomuksia tai sitä, että asioiden tulisi olla niin kuin minä haluan. Nyt on näin -asennetta olen viljellyt ahkerasti monta päivää ja ottanut myös ikävät asiat sellaisina vastaan kuin ne ovat tulleet. Kun ei ota pultteja pikku asioista ja ottaa uteliaana vastaan sen, mitä tuleman pitää, elämä sujuu aika lungisti.
Asia, jota olen todella paljon pyöritellyt päässäni on se, miten eri tavoin me ihmiset saman maailman näemme. Vaikka olemme lopulta yhtä ja samaa, niin onhan se silti niin, että jokaisella on asioista omat mielikuvansa. Joskus on vaikea ymmärtää toisen mielikuvaa sellaisesta asiasta, joka näyttäytyy itselle aivan selkeänä, mutta täysin toisenlaisena kuin toiselle. Olen niin monesti kantapään kautta oppinut, että aina kun tekisi mieli tuomita, neuvoa tai alkaa väittää vastaan, kannattaakin sen sijaan antaa ihmisten tehdä omat johtopäätöksensä ja nähdä asiat omalla tapaansa, vaikka sitten eri tavalla kuin me haluaisimme. Olen miettinyt sitä paljon, miksi suhtaudumme toisinaan niin henkilökohtaisesti toisten ihmisten valintoihin, koskivat ne meitä sitten tai eivät ehkä lainkaan. Oikeasti kun omaa nenää ei tarvitse tunkea joka paikkaan, eiiiiii.
Missä tahansa ihmissuhteissa nousee esiin ristiriitoja, ihmiset nyt usein ovat sellaisia, että tahdomme puolustaa omaa näkemystä ja olla oikeassa. Mutta lopulta, mitä väliä sillä edes on, vaikka itse kokisi itsensä olevan ”oikeasti” oikeassa ja toinen väittää vastaan. Eikö lopulta riitä se, että itse tietää, miten asia on. Väittelystä ei ole useinkaan mitään apua eikä se pääty tavalla, joka molempia osapuolia miellyttäisi. Ja erityisesti jos jokin vahinko tai virhe on jo tapahtunut, vaikka sitten työpaikalla, syyllisten etsimisen ja ihmisten syyttelyn sijaan olisi paljon kehittävämpää keskittyä siihen, miten asia jatkossa voidaan hoitaa toisin. Moni myös voisi miettiä sanallista ulosantiaan ja ylipäätään elekieltään. Jos joku kiilaa liikennevaloissa tai bussikuski läväyttää ovet kiinni nenän edestä, maailma ei lopu siihen, vaan silloin on hyvä paikka kehittää omaa kärsivällisyyttä ja miettiä omia arvojaan. Olenko minä sellainen ihminen, joka haluaa järkyttää sisäistä rauhaansa moisen pikku jutun takia?
Oikeassa olemisen tarve sai minut miettimään myös palautteen saamista ja mielipiteitä. Muistan, kun neljä vuotta sitten sain sisäpyöräilystä negatiivista palautetta ihmiseltä, joka kävi tunneillani monta kertaa viikossa. Lopulta tyyppi ilmeisesti keräsi rohkeutensa ja tuli ilmoittamaan, että sä olet ihan paska. Sä et pysynyt neljässä biisissä tahdissa. Kun sitten järkytykseltäni tokenin ja kerroin tyypille, että biiseissä voi kyllä polkea eri tempojakin ja mielestäni poljin kuten olin suunnitellutkin (ja koin olevani oikeassa), niin tyyppi oli jo kadonnut tullakseen uudestaan heti seuraavalle tunnilleni. Heh! No ainakin kolme päivää tuon palautteen jälkeen olin aivan maassa, epäilin itseäni, omia taitojani ja vuoroin olin jopa lopettamista ohjaamista siihen paikkaan. Sen sijaan, että olisin ottanut palautteen vastaan palautteena, provosoiduin siitä. Ja kaikki tämä vain yhden ihmisen mielipiteen takia, ohhoh! Nyt naurattaa, miten itseeni tuon palautteen otinkaan tai enemmänkin, minkä kolauksen silloin vielä enemmän voimissansa ollut egoni sai. Yksi palaute on vain yhden ihmisen mielipide, ei muuta. Rakentava palaute tosin auttaa usein ihmistä kehittymään, mutta tuo saamani palaute nyt ei ollut ihan rakentavimmasta päästä. Siitä huolimatta annoin tuon ihmisen järkyttää mielenrauhaani ja hallita itseäni monta päivää. Buu. Sen sijaan lempeä myöntyminen ja kiittäminen palautteesta olisi voinut toimia itseäni ajatellen paremmin. Myöskään kai positiivisen palautteen ei saisi antaa määritellä omia olotiloja, vaikka toki sellaisesta tulee iloiseksi ja hyväntuuliseksi, mutta se on samanlaista informaatiota kuin haukutkin, vaikka paljon kivemman sävyistä totta kai. Toki minustakin on ihanaihanaihana saada kehuja, mutta nykyään minulle riittää se, että itse tiedän ne saaneeni. En koe enää useinkaan tarvetta saada kehuille muiden pönkitystä, liekö sielu silloin egoa vahvempi.
Jokaisella on toki oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta omaa mielenrauhaa ei kannatakaan rakentaa ihmisten, asioiden, tapahtumien tai vaikka sitten omistamiensa asioiden varaan. Asiat tulevat, asiat menevät, kohtaamme elämässämme niin paljon kaikenlaista, kaikki on jatkuvassa muutoksessa, koko ajan. Millä hetkellä voi tapahtua mitä tahansa. Eivätkä kaikki ihmiset pidä meistä, se on heidän oikeutensa. Sen sijaan, että murehdimme sitä, että emme miellytä kaikkia, voimme keskittyä omaan käytökseen ja olla ystävällisiä jokaiselle kohtaamallemme ihmiselle. Vihdoin olen myös alkanut ehkä ymmärtää sitäkin, mitä antautuminen merkitsee. Se merkitsee sitä, että todella virtaa elämän mukana eikä taistele vastaan ja takerru jokaiseen ”väärään” näkökantaan, negatiiviseen palautteeseen, koettelemukseen, haasteeseen, asiaan, joka menee eri tavoin kuin itse olisi halunnut. Meidän ei tarvitse voittaa ketään tai mitään, jotta tunnemme olomme hyväksi, rauhalliseksi ja onnelliseksi, riittää että me olemme ja annamme muidenkin olla.
Wayne W. Dyer sanoi fiksusti jossain kirjassaan: Asiat virtaavat elämäämme ja siitä ulos aivan yhtä usein kuin me avaamme ja suljemme silmiämme.
Hienoa keskiviikkoa!
..löytyvät meiltä itseltämme. Ja ajatuksemme toisista ja heidän käytöksestään ovat vain omia ajatuksiamme. Melkoista! Näin se flunssa veti minutkin sängyn pohjalle, tänään tuli otettua makoisia unia aina aamuyhdeksästä pitkälle iltapäivään. Kuumetta ei ole, lämpöä 37 ja risat ja aivastelu sekä solkenaan niiskuttaminen ovat vaihtuneet äänettömyydeksi …
…oli kyse sitten flunssasta tai uusista jännittävistä työmahdollisuuksista! Juuri kun pääsin sanomasta, että en ole sairastellut sitten joulun, sain järkyn flunssan! Jälkeenpäin ajatellen minun olisikin ehkä kannattanut esittää asia hyvän kautta eikä sen huonon: olen saanut olla terve jo viimeiset yhdeksän kuukautta. Miten tämä voi …
…joka toisinaan on hukassa ja niin syvällä, ettei sen olemassa oloa edes muista noteerata. Olenkin antanut itselleni tehtävän, jota olen jo jonkin aikaa onnistuneesti noudattanut: oleminen. Koko ajan ei tarvitse tehdä jotain. Voi vain olla. Ja hei, kannattaa aloittaa vaatimattomasti. Ei tarvitse olla koko päivää, mutta osaatko olla liikennevaloissa ilman, että tartut näpläämään puhelinta tai radiota?
Viime yönä näin hieman epämiellyttävää unta, että olin menossa laulamaan erään punkbändin keikalle, mutta matkassa oli monia mutkia. En ollut laulanut julkisesti sitten lapsikuoroaikojen (okei, ehkä joskus jumppatunnilla jotain, mutta sitä ei lasketa), emme olleet harjoitelleet esiintymistä bändin kanssa kertaakaan yhdessä eikä minulla ollut edes biisilistaa, jota seurata. Juuri kun olin astumassa lavalle valtavan väkipaljouden eteen, heräsin. Helpottuneena. Suurinpiirtein samalla sekunnilla kuitenkin muistin, että ai niin, tänään on Taiteiden yö ja minua haastatellaan Naisen iholla -kirjan tiimoilta Suomalaisessa Kirjakaupassa! Näin se alitajunta käsittelee asioita uniemme aikana, vaikka itse kaikkia juttuja ei ehtisi arjessa juuri miettimään. Rehellisesti sanottuna en ole juuri kirjaa pohtinut, vaikka nyt pitääkin taas skarpata sen suhteen. Minussa taitaa olla hieman sitä vikaa, että kun jokin pitkä projekti on tehty loppuun, innostus sitä kohtaan uhkaa alkaa hiipua ja tekee jo mieli siirtyä eteenpäin tekemään seuraavia hommia. Toisaalta sitä ei ehkä kannata kutsua viaksi, moni kun ei välttämättä saa projektejaan lainkaan päätökseen.
Eilen aamulla sitten olin onnistunut hukkaamaan bussilippuni, mikä sekoitti aamun askareet ja aikataulut omalta osaltaan. En siis lähtenyt työhuoneelle, vaan kävelin dagiksesta takaisin kotiin ja siinä samalla mietiskelin, missä lippua olin viimeksi käyttänyt ja missä se voisi olla. Sitten päätinkin tavastani poiketen olla kuuntelematta musiikkia ja annoin vain ajatusten tulla ja mennä. Vahvasti mieleeni nousi se, että minun pitäisi tarkistaa treenikassini, jos lippu olisi siellä. Tunne tästä oli vahva, mutta epäilin sitä, koska olinhan mennyt tiistaiseen koulutukseen autolla. Käänsin kassin lattialle sisältöineen eikä lippua löytynyt. Päätin vielä tarkistaa laukun taskut, ja lippu löytyi lopulta laukun sivutaskusta, jonne olin sen aivan ajatuksissani näemmä laittanut.
Tämän aamun työmatkalla sitten pohdinkin sitä, että miten tärkeä on pysähtyä kuuntelemaan itseään, jotta löytää vastauksia aina oman elämänsä merkityksestä kadonneen bussilipun sijaintiin. Moni tosin on minullekin todennut, että ei osaa kuunnella itseä. Eikä se kyllä ole ihme, kun miettii, millaisessa ympäristössä nykyään elämme. Hiljaisuus ja rauha ovat aika kadotettuja asioita ja lyhyet työmatkatkin tulee luukutettua musiikkia korvakuulokkeilla tai silmäiltyä fb:tä kännykällä. Välillä liikennevaloissa näkee autoilijoiden näpeltävän kännykkäänsä punaisten valojen aikana, puoli minuuttiakin kun tuntuu olevan mahdoton hetki vain olla. Entäs sitten parin minuutin kassajono, aargh, se voi tuntua ikuisuudelta. Epäilen, että itseä ei voikaan osata kuunnella, jos koko ajan puuhaa jotain muuta. Taito kuunteluun ja läsnä oloon on meistä jokaisella, mutta kuinka moni meistä malttaa pysähtyä. Itse huomasin kesällä sen, miten hyvää pelkkä oleminen teki. Sitä vain istui ja tuijotti merelle ja antoi ajatusten tulla ja mennä.
Tunnistan kyllä itsenikin esimerkiksi iPhonen suurkuluttajaksi, mutta esimerkiksi telkkaria en juuri katsokaan. Roikun netissä, pitkälti työni vuoksi ja onhan bloginikin yksi tärkeä itseilmaisun kanava, josta en todellakaan ole valmis luopumaan. Facebookin kautta taas olen löytänyt valtavan määrän erinomaisia haastateltavia ja saanut kosolti juttuideoita, joten virtuaalinen totaalilakko ei siis itseni kohdalla onnistu. Kuitenkin olen ajatellut esimerkiksi puhelimen vähemmälle jättämistä jo pitkään, mutta vasta Kaikki mitä rakastin -blogin postaus sai minut todella heräilemään. Hyvä kirjoitus, lukekaahan!
Ja sitä paitsi kun jättää jatkuvan luurin räpläämisen, niin se antaa meille varmasti enemmän aikaa ja mahdollisuuksia keskittyä läheisiin, mutta myös itseemme. Ehkä kadonnut yhteys omaan itseen alkaa palautua, kun yhteyden ulkomaailmaan jättää vähemmälle? On aikaa olla läsnä niin itselle kuin muillekin, kun ei ole koko ajan netissä.
Ja mitä se läsnäolo sitten on? No se on sitä, että kuulee, kun linnut laulavat. Sillä hetkellä todella on läsnä, eikä jossain kaukana menneessä, kaukana tulevassa tai netissä kadoksissa.
Ihanaa päivää! Jos liikutte tänään keskustassa, tulkaa kuuntelemaan tatuointivarttia klo 20!
…sinullekin, ole hyvä! Ja kaikille jonkinlaisen murheen kanssa painiskeleville, kaikki tulee järjestymään, älä huoli. Emme ole yksin. No niin. Täällä ollaan taas virtaa täynnä, vaikka kaksvee on herätellyt ja nukkunut viime viikkoina huononlaisesti. Olen saanut parina viime päivinä kokea todellista liikunnan iloa, kiitos, kiitos, kiitos. …
…pääkopan nollausta silloin, kun harmittaa. Kuulkaas, jumppasaliin saattaa mennä ihan eri ihminen kuin sieltä tulee ulos, on se jännä! Alkukuun liikkumiset tosin ovat jääneet harmittavan vähiin niin normiarjesta kuin sitten erilaisista juhlallisuuksista johtuen. Tällä viikolla pyrin korjaamaan tilannetta ja hikoilemaan vähintään joka toinen päivä. Se …
.. että voi tehdä jotain! Tervetuloa kaikki uudet ja vanhat lukijat! Meitä onkin koossa jo melkoinen joukko, kiitos siitä. Vaikka postaustahti ei ole ollutkaan nyt yhtä kiivas kuin aiemmin, aiheita minulla on läjäpäin mielessä. Hidasta elämää -sivuston Onnen äärellä -blogini muuten vaikenee ja muuttuu Elämän äärellä -blogiksi. Sitä pyrin jatkossa päivittämään vähintään pari kertaa kuukaudessa, tätä alkuperäistä sitten useammin.
Mutta asiaan: eilen pääsin kurkistamaan nyrkkeilyn saloihin suomalaisnyrkkeilijä Sonia Grönroosin opastuksessa. Pakko myöntää, että viime vuosina nyrkkeily on jäänyt osaltani seuraamatta, lähinnä oma tietämykseni lajista ulottuu aikaan Käpylän Pyöveli, näin ne vuodet vierähtävät! Sonia on kuitenkin nykyisiä tähtiämme ja hän on saavuttanut menestystä kansainvälisissä kilpailuissa. Tähän mahtavan energiseen, iloiseen, fiksuun ja kauniiseen pakkaukseen voi tutustua vaikka täällä.
Syy miksi sitten vietimme tuota sporttista aamupäivää, johtui siitä, että Stadium lanseeraa ensi viikolla uuden kampanjan, jonka keulahahmoja Soniakin on. Itselleni nämä Stadiumin kamppikset ovat tuttuja, olihan minulla viime vuonna kunnia olla mukana sateisella ja kolealla Midnight Runilla Stadiumin tiimissä, jolloin kukistimme tanskalaiset ja saimme lahjoittaa pari tonnia hyväntekeväisyyteen.
Eilinen aamupäivä oli huippuhauska, tapasin vanhoja tuttuja sekä uusia ihmisiä. Tykkään treenata kovaa ja Soniahan laittoi meidät sitten hommiin, paitsi että harjoittelimme nyrkkeilytekniikkaa muun muassa parin kanssa, pääsimme tekemään kuntopiiriä, josta muistui mieleen ihanat vanhat karateka-aikani: jännehyppyjä, polvennostojuoksua, linkkareita, ah! Aika nopeasti sitä pääsi uuteen lajiin hitusen sisään ja kylläpä tuntui hyvältä hakata säkkiä niin kovaa kuin jaksoi, todella hikistä ja haastavaa hommaa, voin kertoa. Kaksi minuuttia tuntui ikuisuudelta ja kyllä vain tahti alkoi hyytyä lopussa. Olin kuitenkin tosi fiiliksissä tuosta aamupäivästä, kunnes sitten illalla oivalsin, että miksi. Tajusin, että kas, olin kokenut hetkittäin samanlaisia Flow-elämyksiä kuin juostessani tai sisäpyöräillessä. Minut valtasi se ihana vapauden tunne, kun unohtaa paikan ja ajan, tekee vain ja se on huikea tunne treenatessa se.
Uskon, että suurin syy tuohon vapauden kokemukseen tällä kertaa oli se, että minulla ei ollut lajista oikein mitään ennakkokäsityksiä, enkä ollut muodostanut minkäänlaisia paineita omasta osaamisestani. Otin kaiken opetetun untuvikkona vastaan ja nautin siitä, ettei minun tarvinnut edes osata mitään, se riitti, että pyrin tekemään parhaani ja otin tietoa ja opetusta vastaan ja toimin sen mukaisesti. Ilman turhia odotuksia ja rajoittavia uskomuksia pystyin heittäytymään fiilikseen ja rohkenin nauttia tunteesta täysin. Asiahan olisi voinut olla aivan päinvastoin, olisin voinut stressata, lukittautua siihen tylsään en osaa, en voi -ajatukseen, kokea huonommuutta ja jopa häpeää omista olemattomista taidoistani, mutta buu, ei niin! Enkä ole aikoihin sellaiseen sortunutkaan onneksi. Kun vain antaa mennä, eikä pakolla yritä saada tai saavuttaa jotain, lopputulos on aina rento, energinen ja palkitseva.
Ja tästä päästään vielä toiseen asiaan: ei tarvitse osata, jotta voi tehdä jotain! Riittää, että rohkenee heittäytyä.
Minulla on ystävä, joka ei kehtaa mennä sushi-kurssille, koska ei osaa tehdä sushia. Toinen ystävä ei käy venyttelytunneilla, koska on omien sanojensa mukaan jäykkä kuin heinäseiväs. Well, olen yrittänyt monesti heitä rohkaista, että useimmiten kursseille tai opetukseen mennäänkin juuri siksi, että siellä opitaan se asia, jota sinne mennään tekemään. Ei tarvitse olla mestarisushikokki mennäkseen sushi-kurssille eikä myöskään tarvitse kyetä spagaattiin, jotta kehtaisi osallistua venyttelytunnille. On aika jännä ilmiö, että jotkut pelkäävät epäonnistumista tai toisten ajatuksia itsestä ja omista taidoista niin paljon, että ennen kuin edes voi mennä oppimaan jotain, homma pitäisi jo hallita liki täydellisesti! Sitä paitsi niin se vain menee, että epäonnistumisista oppii paljon enemmän kuin onnistumisista. Ja lopulta, voiko edes sanoa, että epäonnistuu, vaan ehkä enemmänkin, että asiat menevät joko yhdellä tai sitten toisella tapaa. Useimpien kannattaisikin ehkä olla itselleen hieman armollisempia. Jokainen mestari on ollut jossain vaiheessa aloittelija. Ja tähän väliin muuten on vielä pakko kertoa, että 29-vuotias Soniakin aloitti nyrkkeilyn vasta aikuisiällä nelisen vuotta sitten ja siitä huolimatta on pärjännyt tosi hienosti.
Vielä tuosta uuden oppimisesta ja tekemisestä ilman pelkoa mokaamisesta. Vaikka en ole neljään vuoteen käynyt Italiassa, Italia on ollut ja on yhä edelleenkin yksi rakkaimmista maista minulle ja jossain vaiheessa hallitsin italian kielen alkeet auttavasti. Kykenin tyyliin bensa-asemalla pyytämään autoon uuden öljyt ja ravintolassa osasin tilata maitoa pitsan kanssa ja tätä rataa. Olin niin ihastunut maahan, sen kauniiseen kieleen ja italialaisiin ihmisiin, että halusin puhua heille italiaa, vaikka sitä osasin vain vähän. Ja minkä mahtavan vastaanoton aina sainkaan, ikinä minua ei teilattu, vaan useimmat taputtivat, kehuivat, halasivat ja olivat täysin haltioituneita siitä, että halusin puhua heille heidän äidinkieltään. En myöskään ikinä nolostellut, koska halusin oppia kieltä niin paljon. Ikävä kyllä olen unohtanut liki kaiken osaamani. Siksipä ilmoittaudunkin italian kielen alkeiskurssille nyt syksynä. Enkä todella aio opiskella sanaakaan ennen kurssille menoani, heh.
Mahtavaa lauantaita sinulle! Käy kokeilemassa nyrkkeilyä!
..vaikka sitten, että morjens! Reipas tyttäreni, 16, aloitti eilen uudessa lukiossa. Hirmu hyvin tyttö pärjäsi ensimmäisenä päivänä, vaikka ei tunne yhtäkään ihmistä uudesta koulusta. Oli kuulema muitakin seisoskellut yksin välitunneilla. Kysyin, oliko kukaan edes moikannut tai hän itse. Juu ei. No, onneksi on vuorokauden kestävä …