Kuukausi: elokuu 2014

Paluu ruotuun

Paluu ruotuun

Viimeiset lomapäivät ovatkin menneet melko sateisissa merkeissä. Olen myös tehnyt innokkaasti töitä vähän joka päivä, kun niitä kerran on ollut. Treenit ovat jääneet vain omien ohjausten varaan ja suuhuni olen laittanut mitä sattuu. Eilen esimerkiksi ajoimme 120 kilometriä edestakaisin hampurilaisen (ja suomalaisen peltomaiseman) takia! Syksy 

Luottamus elämään…

Luottamus elämään…

…on välillä vaikea laji. Syyskuu on kohta täällä ja kas, yllättäen olenkin koko syyskuun erittäin hyvin työllistetty. Lokakuusta ei tiedä kukaan, mutta who cares! Syyskuussa saan jumpata ja kirjoittaa ja onhan se uusi kirjaproggiskin teossa. Teki mieli nipistää itseäni, kun tässä sitä taas mietin, että 

Autatko?

Autatko?

Pari viime viikkoa päässäni on pyörinyt paljon yksi asia: auttaminen. Olen miettinyt sitä, miten minua on autettu, miten itse olen auttanut, miten minua ei ole autettu ja miksi ihmiset eivät ylipäänsä auta. Olen miettinyt myös sitä, mikä ihmiset saa auttamaan. Se ei ole velvollisuudentunto tai omatunto, se on hyvyys, joka löytyy lähes meistä kaikista. Ja ihan jokaisesta se on löytynyt ainakin silloin joskus vauvana. On ihmisiä, joille tapahtuu jotain, jolloin hyvyys katoaa tai tukahtuu ja pimeä ottaa vallan.

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, kun tuntuu siltä, että jatkuvasti saa lukea Facebookista ja mediasta uutisia siitä, kuinka ihmisiä lapsesta aikuiseen on jätetty oman onnensa nojaan jopa onnettomuuspaikalle eivätkä he avunpyynnöistään huolimatta ole saaneet apua. Isoimpia viime aikaisia uutisia lienee kahden kouluikäisen tytön tapaus, jossa toisella oli törröttänyt kädestä luu ja silti apua ei ollut herunut. Tänään sitten luin kaverini Facebookista, kuinka hänen perheensä oli pysähtynyt auttamaan kahta pyöräilijää, jotka olivat kohdanneet vihaisen autoilijan. Autoilija oli kurvannut pyöräilijöiden eteen, alkanut raivota ja lopulta heittänyt tyyppien puhelimen jorpakkoon, kun he yrittivät soittaa apua itselleen. Mikä meitä ihmisiä vaivaa ja nimen omaan meitä? Mietin myös sitä, minkälaista hurjaa agressiota nämä somessakin liikkuvat surulliset tarinat nostattavat. On väärin jättää auttamatta ja ymmärrän täysin läheisten murheen, mutta minua myös ihmetyttää se lynkkausmieliala, jolla jotkut näitä tarinoita kommentoivat ovat liikkeellä. Aikuisista, ilmeisen normaaleista ihmisistä, paljastuu hyvinkin pimeitä puolia. En usko, että vihaaminen tai niin sanotusti samalla mitalla takaisin antaminen on ratkaisu yhtään mihinkään. Joku muu keino tulisi keksiä, jolla saisimme toisemme ajattelemaan enemmän toisiamme.

Tiistaina yrittäessäni mahtua täyteen raitiovaunuun näin, kun sinne hieman paniikissa ängennyttä vanhaa herrasmiestä lyötiin, kun hän ei päästänyt ensin pysäkillä poisjääviä ulos. Erittäin siististi pukeutunut työikäinen nainen alkoi ensin huutaa vanhukselle ja sitten vielä läpsäisi häntä selkään huudettuaan ensin hetken. Tilanne oli niin yllättävä ja nainen ehti pois ennen kuin kukaan meistä pysäkillä olleista ehti reagoida. Minua jäi vaivaamaan, etten ehtinyt edes avata suutani. Autettava on, oli tilanne mikä tahansa. Onhan auttaminen jo velvollisuus, mutta silti sen ei pitäisi olla sitä saati pakko, vaan jokin meihin sisään kasvanut asetus, että totta kai niin tehdään, ilman mitään muttia.

Itse en ole joutunut isoihin tilanteisiin ensimmäisenä, kuten esimerkiksi kolaripaikoille. Viime kerralla kun autoin vierasta henkilöä, pysähdyin neuvomaan, miten hän pääsee viereiseen kaupunginosaan ja katsoin puhelimestani hänelle reitin sinne. Olen joskus myös taluttanut saksalaisturistit kädestä pitäen Temppeliaukion kirkolle ollessani matkalla töihin. Olen myös soittanut poliisit löytäessäni kadunmiehen lumihangesta kahdenkymmenen asteen pakkasella kotini rapun oven edestä. En uskaltanut täysin vierasta ja sekavalta vaikuttavaa ihmistä kotiini ottaa, mutta odotin hänen kanssaan niin kauan, että ammattilainen tuli hakemaan hänet talteen.

Minua on autettu monissa asioissa. Kerran esimerkiksi joku kanssakulkija maksoi seutulipustani puuttuvan euron, kun minulla oli liian vähän käteistä mukanani eikä automaattia mailla halmeilla. Olen saanut isoa apua, pientä apua ja apua siltä väliltä. Jokaisen kerran olen pistänyt visusti muistiini ja miettinyt, että kun vain pystyn, maksan avun takaisin, tavalla tai toisella ja vaikka sitten eri ihmiselle kuin mistä se on tullut.

Olen tosin ollut myös tilanteessa, jossa minua ei ole autettu, vaikka olen apua pyytänyt. Erään kerran vuosia sitten jouduin yleisellä paikalla keskellä kirkasta päivää väkivaltaisen uhkailun ja tönimisen kohteeksi ja myös omaisuuttani eli autoani rikottiin ja kädessäni ollut puhelin varastettiin. Minun ja tämän tyypin ympärille oli kerääntynyt varmasti toistakymmentä ihmistä katsomaan tilannetta, mutta kukaan heistä ei uskaltanut tulla väliin. Kun tyyppi sitten häipyi puhelimeni kanssa, pyysin tilanteen nähneiltä lainaksi puhelinta, soittaakseni apua, niin kellään yllättäen ei sellaista muka ollut. Onneksi sekin tilanne päättyi lopulta hyvin, mutta kyllä säikäytti ja pisti miettimään. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa voi olla pelottavaa tulla väliin, mutta aina sitä voi vaikka soittaa poliisit paikalle sen sijaan, että toljottaa vieressä katselemassa, että kuinkahan tuossa käy.

Onneksi, onneksi koko ajan saa lukea myös aivan toisin päättyneitä tarinoita ja ihania kohtaamisia siitä, kuinka ihmiset ovat auttaneet toisiaan, pysähtyneet katsomaan tilannetta ja tehneet kaikkensa tai ainakin hälyttäneet apua, jos eivät ole pystyneet muuten auttamaan. Niiden tarinoiden avulla jaksaa uskoa, että oikeasti maailma ei ole paha, vaan on paljon ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa, vaikka sitten ventovieraan eteen.

Lopulta on myös hyvä muistaa se, että joskus auttamisesta jotain ihmistä kohtaan voi tulla pakko ja sitä luulee pystyvänsä suurtekoihin, kuten toisen elämän suunnan muuttamiseen. Jos ihminen ei halua ottaa apua vastaan, auttaminen on aika mahdotonta ja silloin on tehtävä omat ratkaisunsa, uskallettava päästää irti ja lakattava auttamasta. Itse tein joskus paljon, että ystäväni olisi muuttanut elämänsä suuntaa ja ottanut apuani vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ei vuosiin, vaikka auttaa häntä yritti moni ihminen minun lisäkseni. Ongelmat pysyivät, koska hän ei kyennyt niitä käsittelemään, vaikka auttajat ympärillä vaihtuivat. Siksi olikin hienoa saada häneltä lopulta tekstiviesti, tänään tätä postausta miettiessäni (mikä mieletön, uskomaton synkronia!!!), että hän on vihdoin nostanut kädet ilmaan, nöyrtynyt elämälle ja on valmis ottamaan osaavaa apua vastaan. Ja sitä myös saa tällä hetkellä. Niin hienoa.

Mutta: ei käännetä selkäämme. Ei kävellä pois. Ei ajeta ohi. Ei lakata välittämästä. Ei olla vain, kun tulisi toimia. Aina voi pysähtyä ja kysyä, että onko kaikki ookoo vai tarvitsetko apua. Jos pelottaa, avuksi voi kysyä ketä vain lähellä olevaa ihmistä. Ja jos itse ei voi auttaa, aina on ammattilaisia, joihin voi ottaa yhteyttä.

Ihanaa lauantaita!

P.s. Olen päättänyt, että joka kerran, kun itse saan apua tai pääsen auttamaan, aion tehdä siitä ison numeron ja kuuluttaa joka puolelle. Koska maailma kaipaa vahvistusta siitä, että hyvää löytyy. Haastan sinutkin tekemään samoin.

xxxx

Kipeimmät tapahtumat…

Kipeimmät tapahtumat…

…opettavat paljon, jos eivät jopa eniten. Viime viikolla käväisin Radio Helsingissä Mili Kaikkosen Vaiheessa-ohjelmassa puhumassa vähävaraisuudesta ja sellaisesta köyhyydestä, joka ei oikeastaan näy päälle. Mili kysäisi minua ohjelmaansa kesäkuun lopussa, kun haastatteluni oli Hesarissa ja hän oli myös blogissani aiheeseen törmännyt. Suostuin radioon, koska teemahan 

Unelmasta totta

Unelmasta totta

Viime viikolla ennen tärkeää palaveria mietin ja listasin tavoitteitani. Osa niistä on ehkä vielä enemmän unelmien tasolla. Osa on selkeytynyt, sydän sanoo, tätä minä todella haluan. Kirjoitin vihkooni sitä ja tätä. Härskisti ja häpeilemättä, koska nehän olivat vain itseäni varten. Välillä aloin epäillä, vaikka tunsin, 

Ilman unta…

Ilman unta…

…elämästä tulee ihan harmaata mössöä. Ei tarvittu kuin pari paremmin nukuttua yötä, niin ymmärsin, mikä viime aikoina on ollut pielessä. Ja kyllä ihminen voi olla kiitollinen siitä, että on nukkunut hyvin! Sitä ei kai voi ymmärtää kuin toinen sellainen, joka on joskus kärsinyt mistä tahansa univaikeuksista.

Hyvin ja riittävästi nukutun talven ja kevään jälkeen lakkasin näköjään nukkumasta hyvin kesän kynnyksellä, pari kuukautta sitten. Kesän alussa kolmevuotiaalla oli heräilyjakso, joka jotenkin jäi itselleni päälle. Sitten alkoivat ihanat helteet, joita täydensi vesivahinkoremontti. Vaikka 70-asteiset lattiaa kuivaavat lämpölevyt saa yön ajaksi sammuttaa, on yläkertamme ollut pahimmillaan kuin huono sauna. Parvekkeen ovikaan ei aukea kunnolla, koska sänky on jouduttu työntämään suojapressujen vuoksi ihan sitä liki. Joinain yönä hiki on vain virrannut, vaikka päällä ei olisi ollut rihmankiertämääkään. Yritä siinä sitten nukkua. Yritin tässä muistella, milloin olisin aamulla herännyt täysin virkeänä. Siitä on jo aika monta viikkoa. Olen joutunut selittelemään ihmisille, että haukotteluni ei johdu heistä tai heidän jutuistaan, vaan siitä, että olen ihan helvetin väsynyt.

En edes oikein huomannut, miten väsynyt olin, ennen kuin aloin nukahdella istualtani iltapäivisin sohvalle tultuamme lapsen kanssa puistosta tai rannalta tai tultuani töistä kotiin. Taitolaji sekin! Oli ihan turha edes yrittää lukea, kun silmät vain painautuivat kiinni. Siinä mielessä olen aina ollut oivallinen nukkuja, että voin vetää itselleni riittävät powernapit vaikka lentokoneessa ennen kuin se ryhtyy nousukiitoon. Myös vartti tai kymmenen minuuttia unta vaikka sitten istualtaan sohvalla riittää virkistämään minua loppupäiväksi. Ja jos kuopuksen nukkuessa ensimmäiset vuotensa huonosti olin niin väsynyt, että hautauduin mieluummin sohvalle kolapullon ja suklaapatukan kanssa kuin lähdin liikkumaan, nyt on ollut onneksi päinvastoin. Liikunta antaa minulle virtaa ja siitä saan lisää voimaa. Mutta vaikuttaahan tuo huonosti nukkuminen muuten vaikka mihin. En todellakaan halua enää palata niihin aikoihin, kun väsymyksen ja nukkumattomuuden vuoksi näkökentästä katoavat värit, väsymys sumentaa pään tai elämä alkaa tuntua erilaiselta, ei yhtään omalta, vaan ihan vieraalta.

Ei siinä mitään, että vähän väsyttää, mutta kun väsymys vaikuttaa itseeni aina niin kokonaisvaltaisesti. Vaikka pitkään sitä jaksaa jollain varaparistoilla, lopulta ei vain jaksa olla aina iloinen, vaikka samalla tietää, että vain itse voi vaikuttaa omiin mielialoihinsa. Ja tiedän toki, että aina ei voi muutenkaan olla iloinen, mutta useimmin se on kuitenkin itselläni se normaalein ja pysyvin olotila. Kiukku, ärsytys tai välinpitämättömyys eivät ole minua, en tunne itseäni, silloin kun olen jotain edellä mainittua. Väsyneenä huomaan myös esimerkiksi ärsyyntyväni asioista, jotka minua eivät normaalisti ärsytä tai jotka ovat itselleni normisti ihan neutraaleja. Väsyneenä alan myös vertailla itseäni ja omaa elämääni muihin ja heidän elämiinsä. Väsyneenä ego saa ylivallan. Huonosti nukkuminen vaikuttaa niin moneen: mielialaan, jaksamiseen, jopa itsetuntoon.

Mutta: ei niin huonoa jos ei hyvääkään. Hyvä asia on se, että havahtuu huomaamaan, mikä on se homma, mikä menee puihin. Ja sitten osaa alkaa toimia sitä korjatakseen.

Nyt olenkin taas mennyt tovin nukkumaan samaan aikaan kolmevuotiaan kanssa. En enää räplää kännykkää viimeisenä illalla, sillä se piristää ja tarkoitushan on rauhoittua yöunille. Olen muutenkin pyrkinyt keskittymään itselleni tärkeisiin asioihin ja roikkunut vähemmän esimerkiksi Facebookissa. Ja on tästä sekin hyöty, että sitä todella ymmärtää arvostaa, kun taas nukkuu hyvin. Sen jälkeen, kun kuopukseni vihdoin oppi parivuotiaana nukkumaan jopa 12 tuntisia öitä, uni on kyllä ollut uusi musta ja terveyden lisäksi kaikkea maallista mammonaa arvokkaampi asia. Nyt on näin ja kohta taas toisin.

Kauniita unia sinulle!

Liikunnassa on voimaa. Kuva: Juhani Keski-Rahkonen
Liikunnassa on voimaa. Kuva: Juhani Keski-Rahkonen

 

 

 

 

 

Vieraspostaus Hidasta elämää -saitille

Vieraspostaus Hidasta elämää -saitille

No niin! Blogi toimii taas ja menetin sen kaatumisen takia vain yhden, uusimman postauksen ja muutaman vastauksen joillekin kirjoituksiani kommentoineille. Loppuviikosta vierailin pitkästä aikaa Hidasta elämää -sivuston Elämän äärellä -kakkosblogissani. Käykää vilkaisemassa uusin postaus, jos ette vielä sinne ole ehtineet. Palaan pian! Kiva, että pysyt 

Kiitos heinäkuu…

Kiitos heinäkuu…

…ja hyvää elokuun ensimmäistä! Eilen illalla nukahtaessani mietin, että vaikka heinäkuun budjetti oli pieni, paljon hyviä asioita tapahtui. Kiitos siis heinäkuulle, olit hyvä minulle. Kiitos helteistä, saaristosta, kovasta treenistä, läsnäolosta, hyvästä ruoasta, uimareissuista, ilmaisesta puistoruokailusta kuopukselle, mukavista kohtaamisista, hassuista tilanteista, kaikenlaisesta omasta pohdinnasta, kiitos harvoista