Kuukausi: maaliskuu 2016

Tee sitä, mikä sinulle on luontaisinta

Tee sitä, mikä sinulle on luontaisinta

Tee sitä, mikä sinulle on luontaisinta. Tee sitä, mitä osaat ja rakastat. Tuo suorastaan loistava lause pomppasi silmilleni ja siitä suoraan sisimpääni Jenniemilian blogipostauksessa pari päivää sitten. Jos tuo lause oli kolahtanut aikanaan Jenniemiliaan, niin minultakin se oli viedä lähes jalat alta. Tajusin heti, että 

Kaikki on hyvin jo nyt

Kaikki on hyvin jo nyt

Sieltä se jostakin taas tuli ja tällä kertaa se näyttää enimmäkseen pysyvän. Mikään tunne ei voi koskaan olla luonamme 24/7, mutta kun enimmäkseen uskoo itseensä ja tulevaisuuteensa, se on jo enemmän kuin riittävästi. Kävi nimittäin aika klassisesti, että tässä aamuna eräänä kun avasin silmäni, teki 

Tunneside tavaraan

Tunneside tavaraan

Tunneside tavaraan on joissain tapauksissa totta. Vaikka vähemmän on enemmän, joistain esineistä ei vain halua luopua. Eikä tarvitsekaan.

Pitkäperjantai on nimensä mukaisesti tuntunut pitkältä. Elämässä tarvitsee hetkiä, kun voi vain olla tekemättä mitään. Mutta selkeästi olen levännyt viime aikoina riittävästi, kun nyt ei olisi koko päivän chillailulle ollut välttämättä tarvetta. Aamulla sentään ulkoilimme, mutta jäätävä tuuli ja kokonaisvaltainen harmaus saivat astumaan aika äkkiä sisälle. Instagramissa näin kevään ensimmäiset leskenlehdet. Olisivatpa ne totta omilla kulmillakin. Silmäni eivät ole bonganneet vielä ainoitakaan, vaan pelkkiä koirankakkakasoja. Kevättä odotellessa!

Kun ei ole tekemistä muttei oikein jaksa keskittyä mihinkään, mikäs sen parempaa ajanvietettä kuin siivoaminen ja pikku puuhastelu. Sentään en alkanut hinkata jääkaappia, mutta pari päivää Ikean kasseissa lojuvia puhtaita pyykkejä katseltuani sain ne vihdoin kammettua kaappiin. Vaikka siivoaminen ja kodin järkkäily on mielestäni useimmiten meditatiivista puuhaa, puhtaiden pyykkien kaappiin laitto vain ei ole lempiaskareitani. Pitäisi ehkä vielä vähentää vaatteita ja säilyttää todella vain ne, joita käyttää. Toisaalta olen jo karsinut niin paljon tavaraa viime vuosien aikana ja myös alkuvuonna, etten tiedä, mistä enää luopua. Trendikirja KonMari on luettu täälläkin!

Mutta jotain on, josta en aio hankkiutua ehkä koskaan eroon. Ne eivät ole merkittäviä yleisesti, mutta ovat ajan kanssa muodostuneet itselleni tärkeäksi. Niiden hankinta- tai saantihetkeen liittyy jokin vahva muisto, josta johtuen myös tunneside tavaraan on muodostunut. Tai sitten itse esineeseen liittyy jokin tarina. Onko sinulla tavaroihin liittyviä muistoja?

Ei muuta kuin pitkää perjantain jatkoa! Huomenna normiarjen pariin taas ja hyvä niin!

Arabian kulhon ostin kerran työmatkalla kirpputorilta Kajaanissa.
Arabian kulhon ostin kerran työmatkalla kirpputorilta Kajaanissa. Olin kaupungissa tekemässä sisustusjuttua Kotivinkki-lehteen.
Lipaston ostin viidelläkympillä huuto.netistä ja se oli ensimmäinen eroni jälkeinen huonekalu, joka oli ikiomani. Se oli kuulunut viiskymppisen herran kuopiolaiselle isoäidille.
Lipaston ostin viidelläkympillä huuto.netistä ja se oli ensimmäinen eroni jälkeinen huonekalu, joka oli ikiomani. Se oli kuulunut viiskymppisen herran kuopiolaiselle isoäidille.
Lipastossa on kauniita yksityiskohtia, osa vähemmän ehjiä kuin toiset.
Lipastossa on kauniita yksityiskohtia, osa vähemmän ehjiä kuin toiset.
Keräilin joskus vanhoja peltipurkkeja. Osa niistä on jäljellä miljoonalaatikkoina eli sisältävät epämääräistä sälää, jota voi joskus tarvita. Ruskea 70-lukulainen korulipas on lahja anopilta. Punainen laatikko sisälsi kerran ystävältä saadun lahjan.
Keräilin joskus vanhoja peltipurkkeja. Osa niistä on jäljellä miljoonalaatikkoina eli sisältävät epämääräistä sälää, jota voi joskus tarvita. Ruskea 70-lukulainen korulipas on lahja anopilta. Punainen laatikko sisälsi kerran ystävältä saadun lahjan.
Eriparituolit ovat kirpparilöytöjä. Punainen Askon vanha tuoli löytyi kerran roskalavalta.
Eriparituolit ovat useimmat kirpparilöytöjä. Punainen ruokapöydän puinen Askon vanha tuoli löytyi kerran roskalavalta. Etualan pompöösi uudelleen verhoiltu laiskanlinna on ikivanha. 
Posliinihahmot ovat tuliainen muistaakseni siskolta.
Posliinihahmot ovat tuliainen muistaakseni siskolta.
Ikoni koristaa keittiön hyllyä. Sen löysin kirpputorilta.
Ikoni koristaa keittiön hyllyä. Sen löysin kirpputorilta.
Uusi ammatti nelikymppisenä?

Uusi ammatti nelikymppisenä?

Kaikkea olen miettinyt! Opiskelu, uusi ammatti, uusi duuni, freelancer-työt…. Päässäni pyörii monenlaisia vaihtoehtoja. Ja oikeastihan siis en ole lähelläkään neljääkymppiä, vaan vasta 38 vuotta ja 9 kuukautta! Mutta ei meillä lasketa. Joka tapauksessa elän jännittäviä aikoja, sillä minulla on 11 työpäivää nykyisissä hommissa jäljellä. Tuleva freelanceri 

Mahduta päivään hyvinvoinnin mikrohetkiä

Mahduta päivään hyvinvoinnin mikrohetkiä

Hyvinvoinnin eteen voi tehdä ihan vähänkin. Ja kun tekee usein vähän, syntyy siitä jo paljon. Jos useimmiten päivät paahtaa täysillä aamusta iltaan ja tekemistä on enemmän kuin riittävästi, helpottaa tieto, että pienillä teoilla ja pienillä hetkillä voi parantaa oloa. Itse olen alkanut ängetä päiviini pieniä 

Aloittelija kuntosalilla

Aloittelija kuntosalilla

Aloittelija kuntosalilla tässä hei tai siltä ainakin tuntui.

Olen edistynyt! Aloitin nyt ja lakkasin odottamasta, että  jotain tapahtuu.

Ihminen on sellainen, että helposti sitä odottelee vuoden, pari tai vuosikymmenenkin. Että jotain tapahtuu. Että joku muu tarttuu asiaan, jonka haluamme muuttaa. Tai että joku muu fiksaa jonkun epätoivotun asian elämässämme. Tai että joku muu laihduttaa puolestamme, alkaa treenata kuntosalilla, vaihtaa työpaikkaa tai toteuttaa ne meidän suurimmat haaveemme.

Mutta: sitä jotain muuta ei ole olemassakaan, sitä ei ole koskaan ollutkaan, ainakaan aikuisiällä. Jos itse jotain haluaa, on itse alettava hommiin.

Mutta mikä siinä aloittamisessa on niin vaikeaa? Tai sitten alkuinnostuksen jälkeen asian ylläpidossa? Onko se kiire, huono ajanhallinta, töistä johtuva väsymys, lapsista johtuva väsymys, ruuhkavuodet, laiskuus, sohvan vetovoima, välinpitämättömyys, luovuttaminen ennen kuin on aloittanut. Vai onko se sittenkin jokin oma sisäinen henkinen este? Onko taustalla pelko? Pelko ja häpeä siitä, ettei osaa ja pysty?

Seuraava kysymys: Miksi omaa osaamattomuutta pitäisi hävetä? Miksi aloittaessa jotain uutta tai jotain asiaa pitkän ajan jälkeen, pitäisi jo osata se? Miksi ihminen pelkää usein sitä, mitä muut ajattelevat? Mitä sitten jos mokaa?

Jokainen mokaa. Siihen ei kuole ja häpeä ja ahdistus ovat vain tunteita.

Siinäpä mietittävää erityisesti niin itselleni kuin ehkä jollekulle toiselle.

Hankin eilen kortin kuntosalille. Olin jo kauan kelannut, että salille pitäisi päästä. Tämän alkuviikon liikunnat jäivät vähiin, koska kiire, muuta tekemistä, väsymystä ja kaikki tekosyyt tähän päälle. Torstaina kävin ohjaamassa oman intervallituntini ja huomasin, että taas oli hurahtanut viikko ilman liikuntaa. Olin vähän pettynyt itseeni. Tai ehkä enemmän hieman ärsyyntynyt. Torstaina päätin, että lauantaina menen salille, oli mikä oli. Perjantaina vein porukkaa lentokentälle enkä sen jälkeen jaksanut evääni liikauttaa, vaan otin kaiken irti omasta ajasta. Mutta lauantaina tein, kuten olin päättänyt, marssin lähistölle avautuneelle salille ja siltä istumalta törsäsin kaikki liikuntasetelini. Olin kypsytellyt päätöstä viime viikkoina ja puntaroinut vaihtoehtoja. Saisin käydä salilla niissä paikoissa, joissa ohjaan, mutta itselleni on tärkeää, että kotisalille pääsee nopeasti hölkäten. Valintakriteeri 1. 

No, salille sitten painelin. Asiakaspalvelun tosi mukava tyttö teki sopimuksen kortista ja opasti selkeästi, kuinka paikan päällä toimitaan ja missä on mitäkin. Ensimmäinen pelkoni oli se, että osaanko käyttää saamaani ranneketta niin, että pääsen edes pyöröovista sisälle! Hyvin meni ja sain treenikamat päälle. Sitten ei muuta kuin juoksumatolle lämmittelemään ja sen jälkeen hieman keppijumppaa.

Keppijumpatessani tutkin vaivihkaa laitteita, en nyt muista mitä merkkiä ne olivat, mutta kovin nykyaikaisia. Olen kahdesti opiskellut liikunnanohjaajaksi (keskeyttänyt tosin molemmilla kerroilla), kouluttautunut 15 vuotta sitten FAF Personal traineriksi ja tehnyt muille ihmisille aikanaan kymmeniä varmaan satoja kuntosaliohjelmia, mutta silti minua jännitti. Kävelin salilla hitaasti ees taas ja silmäilin laitteita. Päätin, että ensimmäisellä kerralla kokeilen vähän kaikkea ja katson, missä mikäkin laite, tangot ja taljat sijaitsevat. Vaivihkaa tarkkailin, miten muut tekivät missäkin laitteessa ja hyvin onnistuin itsekin, pienoisesta alkukankeudesta huolimatta. 70 minuuttia siitä, kun olin astunut pukuhuoneesta juoksumatolle, olin taas ulkona.

Ja mikä mahtava mieli oli lihastreenistä, myös siitä, että olin saanut aikaiseksi. Olin uskaltanut mennä yksin uudelle salille uusien laitteiden ääreen ja onnistunut tekemään ihan hyvin. Että jos itselläni oli jännitystä ilmassa, niin en ihmettele, jos peruspirkko tai pauli, joka ei ole koskaan ollut kuntosalilla, jännittää. Silloin kannattaa kyllä hankkia joku opastamaan, suosittelen. Itsekin aion pyytää alkuun päästyäni jeesiä, liikeideoita ja treeniseuraa kavereilta.

Nyt sitten pohdin, miten myös saisin itseni sinne salille jatkossa, säännöllisesti. Kun tuloksia alkaa tulla, se motivoi toki. Siihen asti merkitsen jokaisen treenin kalenteriini. Ensi viikolla sali kutsuu minua maanantaina, keskiviikkona ja lauantaina. Ne ovat tärkeitä tapaamisia itseni kanssa, ja pidän niistä kiinni.

Mutta vinkkejä ja tsemppiä kaivataan tässä osoitteessa. Mikä saa sinut kerta toisen jälkeen motivoitumaan liikkeelle? Nyt saat auttaa minua, jos haluat.

hyvinvointiblogi

 

Paras aika on juuri nyt

Paras aika on juuri nyt

Paras aika on juuri nyt. Oli kyse mistä tahansa: unelmista, tavoitteista, hetkessä olemisesta, arkeensa rakastumisesta, epäkohtien rakastamisesta. Vietän melko historiallista viikonloppua elämässäni. Kaksi on lennähtänyt Tukholmaan sukuloimaan, yksi Turkkuseen, ja yksi on treeneissä pitkin viikonloppua. Minulla on siis eilisillasta lähtien ollut sitä kuuluisaa omaa aikaa. 

Mitä pyytäisit, jos saisit sen?

Mitä pyytäisit, jos saisit sen?

Mietin tässä eräänä päivänä, että jos vastaus olisi kyllä, mitä pyytäisin? Kun joskus ennen olisin pyytänyt vaikka mitä, enemmänkin ja jopa loputtomasti enkä sittenkään olisi ehkä ollut tyytyväinen saati onnellinen, nyt huomasin jotain yllättävää. Huomasin, että tulevista muutoksista huolimatta olen tyytyväinen tässä ja nyt, näiden 

Kirja-arvonnan voittajat ja murehtimattomuusvinkki

Kirja-arvonnan voittajat ja murehtimattomuusvinkki

Kiitos kaikille kirja-arvontaan osallistuneille ja ideoita antaneille. Tulen varmasti kirjoittamaan kuluvan vuoden aikana mainitsemistanne asioista! Aivan mielettömän hienoja ajatuksia sain teiltä. Kiitos. Tässä postauksessa myös murehtimattomuusvinkki.

Tällä kertaa arpaonni suosi seuraavia: Sisäinen voima -kirjat lähtevät Marinalle ja Päiville. Sisäiset timantit lähtevät Sannalle ja Lotalle. Laitoin teille jo sähköpostia.

Ja vielä muutama sana ja vinkki kaikille kiireisille ja stressaantuneille, myös itselleni. Lehteä on laitettu painoon hiki hatussa ja tänään töistä päästessäni päässäni ei ollut ainuttakaan ajatusta.

Toisinaan stressaamatta oleminen on superhelppoa. Välillä kevyt stressi on itse asiassa pelkästään hyvä asia, joka työntää kohti parempia lopputuloksia. Joskus epätoivottu stressi taas imaisee mukaansa äärimmäisen helposti ja jopa huomaamatta. Epätoivotulla stressillä tarkoitan sitä, että jahkaa, hermostuu tai ahdistuu asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Jos niihin voi vaikuttaa myöhemmin, hyvä, sitten niihin vaikutetaan myöhemmin. Jos niihin ei voi vaikuttaa lainkaan, silloin kannattaisi harjoitella murehtimatta olemista.

Kirjoitettuna helppoa, käytännössä ei kovin.

hyvinvointiblogi
Istun ja tuijotan merelle – toimii.

Mutta kuitenkin, elämä on liian lyhyt turhaan murehtimiseen. Joskus vain tuntuu siltä kuin olisi jonkinlainen sisäinen pakko murehtia ja stressata. Mutta silloinkin tietää, ettei se johda mihinkään. Tunne kannattaakin käydä läpi kerran ja kylmästi vain päättää, että vellomisen katkaisee siihen paikkaan.

Itse usein harjoittelen sellaisella hetkellä hengittämistä. Puhallan huolet pois, hengitän sisään iloa. Tai sitten menen metsään tai meren äärelle. Ne parantavat aina. Tai sitten juoksen itseni hikeen. Tai leikin viisivuotiaan kanssa barbeilla linnan juhlia. Saatan myös imuroida tai tiskata. Tehdä jotain meditatiivisen yksitoikkoista. Hoen myös omia mantroja, jotka vievät ajatukset pois murheen alhosta.

Tärkeintä on tehdä jotain, joka katkaisee huonon fiiliksen.

Koska kun elämästä ei oikein ikinä ole varmuutta, olisi tyhmää pyhittää siitä liikoja murehtimiselle.

Lempilauseeni!

Enkä nyt tarkoita mitään sellaista, että elämän loppumista pitäisi jatkuvasti pelätä. Elämää voisi vain arvostaa enemmän. Jos lähtö (fyysisestä kehosta) koittaisi huomenna, voisinko minä rehellisesti sanoa, että olen elänyt sellaisen elämän, mitä halusin? Iloitsinko pienistä hetkistä ja näinkö vastuksissa myös sen hyvän puolen? Nautinko oikeasti vai oliko arki pelkkää eteenpäin kituuttamista? No, en olisi omaan panostukseeni ihan täysin tyytyväinen, mutta vuosi vuodelta kohti parempaa menossa sentään. Voisin kuitenkin todeta valittaneeni välillä turhasta, kiukutelleeni typeristä asioista, nähneeni monessa asiassa helpommin sen huonon kuin hyvän. Voisin sanoa keskittyneeni silloin tällöin enemmän siihen, mitä en halua kuin siihen mitä todella tahdon.

hyvinvointiblogi

Olisin myös elänyt aika monia päiviä ilman, että olisin todella elänyt. Miksi vain hengitellä ja raahautua läpi, kun voi fiilistellä ja elellä täysillä?

Elämä on oikeasti kallisarvoinen lahja, jonka saamme ja vieläpä ilmaiseksi. Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin ottaa se vastaan ja nauttia.

Juuri nyt tuntuu, että se on aika yksinkertaista.

 

 

Päätöksestä kiinni

Päätöksestä kiinni

Joskus pitää vain päättää. Että tänään on hyvä päivä. Ja että tänään(kin) olen onnellinen. Se voi olla päätöksestä kiinni. Jos eilinen oli itselläni hieman väsähtänyt ja alakuloinenkin päivä, päätin tänään aamulla silmiä avatessani, että herään onnellisena. Olen alkanut nukkua kännykkä käsien ulottumattomissa lentokonetilassa, enkä enää tarraa luuriini