58,01

Tänään oli ohjelmassa Naisten Kymppi erinomaisen heikon valmistautumisen jälkeen. Kaiken kruunasi se, ettei sponsoritrikoot yksinkertaisesti mahtuneet jalkaani. Jouduin siis juoksemaan kilpailijamerkin valmistamissa pöksyissä. Juoksufiilis ei siis ennen kisaa ollut kovin korkealla, mutta muut juoksutiimini jäsenet tavatessani se alkoi parantua – kiitos Marsaanan naisille ja kollegoille. Nostan hattua Fit-lehden Tarulle ja Elle-lehden Saaralle, jotka olivat eilen osallistuneet Extreme Run -kisaan. Melkoisia teräsnaisia, sanoisin.

Tarun ja Saaran kanssa ennen koitosta.

Ennen kisaa hengailimme Naisten Kympin Vip-tilassa. Olin jättänyt oman vesipulloni kotiin, joka osoittautui virheeksi. Epic Fail.

Olin ollut nimittäin siinä uskossa, että vesipulloja olisi satavarmasti tarjolla. No, eipäs ollutkaan. Näin tilassa kyllä vesipulloja, mutta henkilökuntaan kuuluneen tytön mukaan ne oli varattu lounastajia varten. Veden sijaan olisi kyllä voinut nauttia (ilmaista) kuohuviiniä, mutta se ei tuntunut lainkaan hyvältä idealta ennen kymmenen kilometrin juoksua.

Lähdinkin siis etsimään vettä, mikä osoittautui haastavaksi tehtäväksi. Myös Vip-tilan alakerrassa sijaitsevasta Bar & Cafe Olympixistä oli vesipullot loppu, mutta taisin näyttää hätää kärsivältä, sillä sain kuin sainkin vesituopillisen ystävälliseltä tarjoilijalta. Sitä ennen olin käynyt kyselemässä vettä myös Bon Aquan pisteestä, mutta jotta janonsa olisi saanut tyydytettyä, olisi pitänyt pelailla jotakin, eikä minua huvittanut.

Jäinkin miettimään, että mistä johtuu se, että juoksukilpailussa ja liikuntatapahtumassa pääsee helpommin käsiksi alkoholiin kuin veteen? Mitä tämä kertoo meistä? Ja mitä se kertoo minusta, kun minun mielestäni se oli outo juttu. Ehkä sitten olen tiukkapipo tällä saralla, mutta aina en vain jaksa ymmärtää alkoholin tunkemista jokaiseen tapahtumaan ja tilaisuuteen.

Juoksu sujui kuitenkin yllättävän hyvin, vaikka alun ryysiksessä tuhrautui taas monta minuuttia. En sitten tiedä, olisiko se skumpan voimin mennyt vielä paremmin.

Puhelimeni aikaa ottanut laskuri näytti 58,01, kun ylitin maaliviivan. Se on 7 minuuttia hitaampi aika kuin viime kerralla kolme vuotta sitten. Silloin juoksin täysin kylmiltäni pelkän spinningin voimin. Nyt olin käynyt muutamia kertoja juoksemassa. Kolme vuotta sitten painoin 13 kiloa vähemmän, mikä varmasti sai askeleen silloin rullaamaan tämän päiväistä keveämmin. No, silloin en ollut viiden kuukauden ikäisen vauvan äiti.

Tänään tavoitteeni oli juosta kymppi alle tunnin, joten täytyy olla tyytyväinen.

Olen kyllä entistä varmemmin sitä mieltä, että kaikenlainen kilpaileminen on niin minun juttuni. On ihan eri fiilis juosta, kun matkalla on muitakin. Myös katsojia oli kiitettävästi, vaikka tuttuja en nähnytkään. ”Hyvä äiti” -kyltit matkan varrella olivat hellyyttäviä, vaikkei oma jälkikasvuni tänään paikalle päässytkään.

Ensi vuonna kolmeen varttiin?