Elämää pikakelauksella

Ensimmäinen juttu työhuoneelta lähetetty! Juhlistin historiallista hetkeä kiljahtamalla iloisesti. Siihen lapseni olisivat sanoneet, että ”vähäks sä äiti oot nolo”, mutta hah, minäpä satuin olemaan yksin paikalla.

Vielä tuohon eiliseen vanhenemispostaukseeni liittyen, katsahdin tänään kalenteriani ja en voi muuta kuin todeta, että a p u a, minne toukokuu katosi. Ihan juuri on kesä, ja ensi viikolla koululaisilla alkaa loma. Aloitin vasta työt, mutta omaan lomaanikin on silti vain seitsemän viikkoa. Tämä ajankulun nopeutuminen tai siis tunne siitä, että aika rientää tai juoksee, lienee yksi merkki vanhenemisesta.

Lapsuuden kesät tuntuivat kestävän iäisyyden. Nyt viikot tuntuvat menevät tätä rataa: Maanantai, perjantai, sunnuntai.

Tuntuu siis siltä kuin aika rientäisi nopeutetusti. Mutta nopeutetusti taidan toimia itsekin. Jos katson viimeistä 1,5 vuotta taaksepäin, muutoksia on tapahtunut. Runsaanlaisesti. Olen myynyt asuntoni, muuttanut vuokralle, mennyt naimisiin ja vaihtanut nimeäni, irtisanoutunut työstäni, ryhtynyt jälleen freelanceriksi, espoolaistunut, saanut lapsen ja nyt viimeisimpänä aloittanut työskentelyn työhuoneella.

No, olen aina ollut toiminnan nainen ja mitä hektisempää, sitä parempi. Tosin viime aikoina olen oppinut myös pysähtymään ja alkanut nauttia juuri tästä hetkestä. Se ei ole tapahtunut itsekseen, vaan on ollut pitkän ja hartaan harjoittelun tulosta. On aika makea tunne pysähtyä miettimään, miltä minusta juuri nyt tuntuu. Ja vielä makeampaa on tajuta, että hei, mä pystyn tähän. Pystyn pysähtymään.

Lähipäivät tosin tulevat olemaan kiireisiä, pukkaa keikkaa. Sitten on kirjoitushommia jo tekemistäni haastatteluista ja kuvauksista. Jossain välissä pitäisi myös etsiä uusia kontakteja ja etenkin ideoida juttuja. Stressi on silti kaukana, mikäs tässä ollessa. Mukavaa saada tehdä juuri sitä, mille sydän palaa. Tunnen oloni ärsyttävän onnekkaaksi. Nyt saattaisi olla ehkä hyvä hetki lotota.