Bikinikunnossa kesät talvet

Olin eilen kuvauksissa, jonne minut stailattiin. Olisin ehkä halunnut sanoa stailaajalle, että vaatekokoni on M, mutta sanoin, että se on M-L, ja vieläpä kerroin rehellisesti, että itse asiassa enemmän L kuin M. Tästä päästäänkin sujuvasti aiheeseen bikinikunto.

Bikinikunto ja raskauskilot ovat herättäneet jälleen keskustelua. Selvähän se, että kun kesä lähestyy, niin moni alkaa panikoida, että kehtaako rannalle ja jos, niin missä vermeissä. Silloin kannattaa pysähtyä ja kysyä itseltään, että miksi kesä, ranta ja uima-asu nostattavat sellaisia tunteita? Ketä ja mitä varten niihin bikineihin pukeutuu? Miksi miettii niin paljon, mitä muut itsestä ja omasta vartalosta ajattelevat?

Itsekään en ole sellaisessa bikinikunnossa kuin joskus ennen, mutta enpä enää ota stressiäkään kiloista sillä tapaa kuin ennen, kun olin bikinikunnossa. Paradoksaalista, eikö?

Monenlaisia vaakalukemia

Tämänkin blogin elinaikana olen useamman kerran kirjoittanut elämäntaparemontista, painonpudottamisesta ja myös siitä, kun en pääse sohvalta ylös, vaikka tiedän, että se olisi parasta itselleni ja sitä kautta myös kaikille ympärilläni oleville. 38-vuotisen elämäni aikana olen ollut normipainoinen, alipainoinen ja kuopuksen, 5, syntymän jälkeen myös vaihtelevasti ylipainoinen. Vaatekokoni on viimeisen kahdeksan vuoden aikana vaihdellut XS:n ja L:n välillä.

Syksyllä 2014 olin erittäin hyvässä kunnossa ja ihannepainossani (173 cm/65 kiloa, vaatekoko S-M), kesällä 2015 olin taas 10 kiloa lihavampi. Ennen kuopusta olin aina ollut normipainoinen enkä koskaan jojoillut. Kuopuksen jälkeen elämä on ollut yhtä jojoilua. Mitä enemmän painoani olen tarkkaillut, sitä vaikeammaksi sen vähentäminen on käynyt. Mitä enemmän olen siitä stressannut, sen enemmän jumissa se on ollut.

Olen vihannut omaa vartaloani

Olen myös elämäni aikana vihannut vartaloani ja sättinyt itseäni. Jossain on ollut liikaa ja jossain taas liian vähän, vaikka olisin ollut kuinka hyvässä kunnossa. Vasta jo kerran raskauskilot karistettuani ja niiden palattua uudelleen ymmärsin sen, että painonhallinnassa pätee se, mikä niin monessa muussakin asiassa. Vihalla et voita mitään, rakkaudella kyllä. Kun opin olemaan itselleni lempeämpi ja sinut vatsamakkaroideni kanssa, pitämään itsestäni ja rakastamaankin itseäni, vararengas vyötäröltä katosi. Mutta onpa muuten palannut sen jälkeen takaisin. Tärkeintä oli kuitenkin se, että lakkasin mollaamasta itseäni. Kehitin jenkkakahvoihini rakastavan suhteen, sillä tiesin koko ajan, että en tule viettämään niiden kanssa loppuelämääni. Opettelin ja opin nauramaan, kun taapero silloin puristeli mahaani ja totesi, että ihanan pehmeä äiti.  Sillä, että hyväksyin itseni sellaisena kuin olin, pääsin paljon pidemmälle kuin itseäni rankaisemalla, haukkumalla tai miettimällä, että katsoopa peilistä oikea pullukka ällötys. Opin näkemään itsessäni kokonaisvaltaisesti paljon hyvää, enkä enää kiinnittänyt niihin fyysisiin heikkouksiini ja epäkohtiini huomiota. Oivalsin sen, että olenhan niin paljon enemmän kuin paksut olkavarret tai keskivartalolihavuus.

Olen aikanani kärsinyt liikuntariippuvuudesta ja siitä tunteesta, että on pakko treenata, koko ajan ja joka päivä. Olen kärsinyt siitä, että en yksinkertaisesti ole saanut itseäni lenkille tai liikkumaan, minä, liikunnan ammattilainen. Tällä hetkellä en kärsi mistään ja liikkumisen suhteen on hyvä tasapaino ja ennen kaikkea hyvä fiilis. Harrastan mahdollisuuksien mukaan paljon hyötyliikuntaa, käyn salilla ja ohjaan jumppaa sen verran kuin aikatauluni sallivat, vaihtelevasti liikun yhteensä 3-5 kertaa viikossa. Juoksemisen aloitan joka maanantai! Sitä en ole saanut jatkumaan kuopuksen jälkeen ihan toivomallani tavalla, ja tänäkin keväänä elämä on haitannut juoksukouluun säännöllisesti osallistumista.

Kohti kevyempää

Pyrin parempaan kuntoon ja kevyempään olemukseen. Mutta nykytilanteesta huolimatta olen tyytyväinen itseeni. En enää puristele vatsamakkaroitani vaatekaupan pukukopissa itseäni inhoten ja itkua pidätellen. En valita liikakiloista ja ole silti tekemättä mitään. Ymmärrän sen, että myös painonhallinnan suhteen avaimet ovat omissa käsissäni. Kukaan muu ei saa itseäni laihtumaan, syömään terveellisemmin ja vähemmän tai liikkumaan pitkäjänteisesti. Halun muuttua on noustava minusta itsestäni. Minun pitää ottaa vastuu ja tehdä valintoja, jotka vievät kohti sitä kuntoa ja kehoa, minkä tunnen itselleni sopivaksi ja riittäväksi.

Reilusta 10 liikakilostani huolimatta en viime joulunakaan miettinyt, kehtaanko mennä bikineissä rannalle. Menin vain. Koska rannalle menin saamaan valohoitoa, uimaan ja nauttimaan yhteisestä lomasta perheeni kanssa. En mennyt sinne esittelemään itseäni enkä mennyt sinne kenenkään ventovieraan takia. Mutta ei myöskään tullut mieleeni hävetä itseäni. Miksi ihmeessä olisi pitänyt?

Jos liikakilot eivät haittaa, hyvä niin. Jos ne haittaavat, ala toimia. Tunnen ihmisiä, jotka ovat täysin sinut ylipainonsa kanssa, eivätkä halua edes laihtua. Se on heidän valintansa ja sitä kunnioitan. Itse ajattelen asiaa eniten terveyden kannalta. Omat kiloni kun ovat tiiviisti parkkeeranneet löllöksi massaksi erityisesti keskivartalon kohdalle, mikä monien tutkimusten mukaan on terveysriski. En halua sairastua siksi, että minua ei huvita liikkua tai että syön liikaa tai epäterveellisesti.

Mitä sinä haluat?

Tärkeintä on se, että itse miettii, mikä itselle on parasta. Mitä itse haluaa ja millaiselta haluaa näyttää. Minkälainen terveydentila ja kunto omiin arvoihin kuuluvat?

Niin kauan kun miettii kroppaansa muiden kautta, mikään ei tule koskaan muuttumaan. Vaikka muiden takia muuttuminen onnistuisi hetkellisesti, se ei ole pysyvää. Ei asioita tai omia valintoja voi tehdä muiden ihmisten vuoksi, niitä pitää tehdä itsensä takia, siksi, että haluaa ja kokee muutoksen itselleen tarpeelliseksi. Ei kannata miettiä sitä, mitä muut itsestä ajattelevat, vaan kannattaa miettiä sitä, mitä itse itsestä ajattelee. Ja muistaa, että vihalla ei tässä maailmassa voiteta mitään, ei myöskään muututa lihavasta laihaksi.

Meillä kaikilla on erilaisia elämäntilanteita ja -jaksoja ja silloin ne voivat näkyä kehossakin. Hyväksyin itsessäni aikanaan sen, että tällä kertaa nyt raskauskilot eivät poistuneet samaa tahtia kuin silloin, kun olin kakskymppinen äiti ja hyvä etten pukenut entisiä farkkujani jalkaan jo synnytyslaitoksella. Hyväksyin myös sen, jo muutamankin kerran, että kilot ovat palanneet. Joka tapauksessa oman itsen dissaaminen oli sitten selluliittia, liikakiloja tai mitä tahansa on kuitenkin ikävintä, mitä itsellemme voimme tehdä. Se, että osaa rakastaa muita, on välillä haastavaa, mutta sanoisin sen, että se, että oppii rakastamaan itseään vikoineen ja hyvine puolineen on kaikista haastavinta. Kuitenkin se itsensä diggailu on juuri sitä, mitä vaaditaan, jotta rakkautta voi löytyä myös kanssaihmisiä kohtaan.

Rakkaudella ja ilon kautta

Pari vuotta sitten kirjoitin, että meidän tulisi oppia katsomaan itseämme armollisesti ja sanoa lempeästi itsellemme, että sinä olet hyvä ja kelpaat minulle tällaisena. Mutta jos kuitenkin tahdot muuttaa itseäsi, tee se rakkaudella ja ilon kautta. Älä vihaa, syytä tai inhoa, sillä negatiivisuus ei ikinä voi johtaa myönteiseen lopputulokseen. Mitä enemmän itseä mollaa, sitä rankemmin omaa itsetuntoa painaa alas. Itselleen on syytä olla yhtä hyvä, ihana ja rakastavainen kuin muillekin maailman ihmisille.

Tuo ohje toimii edelleen.

Tänään en mene lenkille, eilen jumppasin. Ohjaamani intervallibody oli muuten ihan parasta lääkettä kolme päivää kestäneeseen helvetilliseen jetlagiin! Käy lukemassa terveiseni New Yorkista, jos ne menivät ohi. Ensi viikolla tulossa vielä toinen kuvapläjäys tuosta ihmeellisestä kaupungista.

Kaunista viikonloppua sinulle!

Niin ja ne eiliset kuvaukset! Minua kuvattiin ja stailattiin siksi, että viisivuotias rakas Vastaisku ankeudelle -blogini muuttaa Kauneus ja Terveys -lehden nettisivuille toukokuun alussa. Se on itselleni hieno mahdollisuus tarjota sinulle entistä laadukkaampaa sisältöä ja parempia tekstejä. Jee!