Yöhilluntaa

Aargh, onpas taas tullut heräiltyä! Piksu, ikää kohta 9 kuukautta, herättää jopa kuudesti yössä ja viime yönä valvoin muuten vain täysikuun takia. Nukkumatti on hyljännyt meidät hetkellisesti. Ja minä kun vain tahtoisin oikaista koipeni, kietoutua täkkiin ja kuorsata!!! Tekisi mieleni sanoa, että tilanne on ihan perseestä. Mutta koska tiedän, ettei se auta, tyydyn vain miettimään, mikä tämän valvomisen opetus sitten mahtaakaan olla. Jos tarkoitus on kasvattaa luonnettani, niin olen oppinut läksyni. Joskus näiden elämänviisauksien toteuttaminen käytännössä on hieman haastavaa.

Juuri se, että ei saa nukkua riittävästi, on mielestäni hankalin asia muuten niin viihdyttävässä pikkuvauvavaiheessa. Päivisin tyttäremme on mitä parhainta seuraa. Puuhakkaan googletuksen jälkeen olen kuitenkin sen verran viisaampi, että nyt tiedän, että näköjään vauvoille on tyypillistä hillua ja mekkaloida öisin juuri tuossa 7-9 kuukauden iässä. Onhan se ymmärrettävää, sillä ilmassa on eroahdistusta, uusia taitoja opitaan (eräänä yönä Piksu herätti minut maaten varpaat siellä, missä aina ennen on ollut pää) ja mikäs sen parempaa kuin päästä yöllä baariin (lämmintä maitoa tarjolla).

Useammilla ongelmilla ei ole ratkaisua. Ihminen selviytyy niiden läpi, ja eräänä päivänä ne ovat ohi, sanottiin ruotsalaisen toimittaja Anna Bornsteinin kirjassa Arkipäivän psykologiaa buddhalaisittain. Näin se taitaa olla. Ja taitaa muuten päteä myös vauvojen nukkumattomuuteen.

Täytyisi vain antaa olla, hyväksyä ja mennä virran mukana, mutta se on vaikeaa, kun on herännyt yöllä sata kertaa ja aamulla peilistä katsoo pahantuulinen noita-akka. En tiedä, miten muut reagoivat väsymykseen, mutta minun on ainakin vaikea olla hyväntuulinen ja iloinen silloin, kun takana on luja putki rilluvuosien rikkinäisiä öitä. No, ongelmani on hyvin pienestä päästä, mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu suhteellisen merkittävältä omassa elämässäni. Ja kyllä, tiedän paljon pahempiakin yökukkujia, joten ehkä nyt vain hyväksyn tämän hetken. Tänään tosin oli helppoa hymyillä: Heräsin siihen, kun Piksu huusi korvaani mammam mammam mamma ja repi pikku kätösillään silmäluomiani auki! Fantastinen herätys, hihih.

Ehkä minun olisi myös aika todella ymmärtää se, että asiat eivät nyt satu menemään aina niin kuin minä haluaisin. Ja loppujen lopuksi, pikkuvauvavaihe on niin nopeasti ohi. Jos nyt sitten vähän valvotaan ja sen takia kuljetaan julkisilla paikoilla leggingsit väärin päin jalassa, tukka sekaisin ja mustat silmänaluset somisteenani, niin so what. Täytyy vielä petrata rakkaustankkauksen kanssa!

Tälleen just mä kiipeen yölläkin pinnasängyssä! Ja voi eiii, äiti on taas laittanu housut väärinpäin jalkaan!! Pitäisköhän sen nukkua vähän enemmän?!

P.s. Anna Bornsteinin kirjassa muuten on paitsi viisaita sanoja, myös käytännön harjoituksia. Eräs niistä kolahti niin, että aloin tuntea itseni ja koko valvomisvalitukseni typeräksi. Kirjassa todettiin, että voimme muistuttaa itseämme silloin tällöin siitä, että kuolema on ihmiselle ikuinen seuralainen. Kuka tahansa voi kuolla aivan yhtäkkisesti. Sen ajatuksen valossa useimmat erimielisyydet, kiistat kuin myös kiukuttelut alkavat tuntua aivan yhdentekeviltä ja noloilta pikku asioilta. True dat.