Täydelliset äidit

Ystäväni, joka on kahden tarhaikäisen lapsen äiti, upea, ihana, mahtava nainen, kirjoitti Facebookissaan, että pinna oli palanut, ääni kohonnut falsettiin ja joululahjat tai vähintäänkin vuoden äiti -palkinto jäivät ehkä nyt saamatta. Ja että täydellinen äiti on hänestä kaukana.

Lasten kanssa elämä nyt välillä vain on sellaista, etteivät vuoden äiti -palkinnot aina osu kohdilleen tässäkään osoitteessa. Itse olen elänyt lapsivastuun kanssa niin kauan, etten enää edes muista aikaa, jolloin huolehdin vain itsestäni. Vaikka vanhempana olo on äärettömän antoisaa, on se toisinaan myös hemmetin raskasta. Ja jos ja kun vanhemmuuteen yhdistää vielä uus- ja pikkulapsiperhekiemurat, niin se ei ainakaan kuvioita helpota. Mutta että täydellinen äiti, sellaista ei taida ollakaan. Mutta enpä ole myöskään tähän ikään mennessä kohdannut täydellistä ihmistä.

Vaikka joskus minäkin yhä vielä haaveilen vapaasta päivästä, jolloin voisin tuijotella kattoon (ja samalla salaa kadehdin nanosekunnin ajan huolettomia, vain itsestään ja korkeintaan kissastaan huolehtimaan joutuvia sinkkuystäviäni), olen ollut jälleen tikahtua nauruun kiitos aivan mahtavien tyttärieni. Pian 15-vuotta täyttävä on, noooooh, melkoisen teini, ja hänestä olen näin 34-vuotiaana aivan ikäloppu kalkkis enkä siis todellakaan tunnu tajuavan mistään mitään (Kuka Justin Bieber?), mutta toki meilläkin on paljon hyviä hetkiä. Keskimmäinen taas on jotenkin hyvin pikkuvanha ja hän lienee perinyt kuivahkon huumorintajunsa minulta. Erityisen hauskaa on käydä hänen kanssaan kahdenkeskisiä automatkakeskusteluja. Monesti hän heittää jotain hyvin humoristista ja toteaa sitten, että ”no, älä nyt, sehän oli vain sarkasmia”. Öö? Tuskin itse kymmenen vanhana edes tiesin moisen sanan olevan olemassa. Keskimmäinen myös huolehtii pikkusiskostaan erityisellä rakkaudella ja huokailee aina, että ”ooh, olisipa meidän elämä tyh-jää ilman Piksua!! Mitä me oikein tehtiin kaikki päivät ennen kuin Piksu syntyi?”.

Ja Piksu sitten. Kyllä on kymmenkuinen pyörittänyt koko porukan pikkusormensa ympärille. Mietin tässä juurikin, että miten noin mahtava tyyppi voi oikeasti asua meillä. Toki hän osaa olla melkoinen jääräpää, mutta myös aivan valloittava, jatkuvasti uutta oppiva pieni taapero. Lempiasioita juuri nyt ovat totta kai kaikki kielletyt asiat, kuten kylpyhuoneen lattiakaivon räpeltäminen, televisioon nojailu, kaukosäädinten ja puhelimien hiplaileminen puhumattakaan eteisessä olevien ulkokenkien syömisestä tai vaunujen kuraisten renkaiden nuolemisesta. Jos hän saa käsiinsä aikakauslehden on se silputtu alta aikayksikön. Ja entäs sitten, kun illalla ollaan menossa nukkumaan: Virtaa alkaa löytyä, vaikka silmät olisivat lupanneet jo toista tuntia. Eikä pinnasängyssä suinkaan mennä heti makuulleen, vaikka siellä saatetaan toki käydä pitkällään, jonka jälkeen noustaan seisomaan noin 20 kertaa. Uusista uusin juttu on iloinen kirkuminen täyttä kurkkua, äidin olkapään pureminen ja kuolaisella suulla pöristely olkapäätä vasten. Nyt hän myös osaa kävellä tuen kanssa ja seisoo huojuen paikallaan jopa kymmeniä sekunteja. Pienet kädet kurkottelevat aina vain ylemmäs kohti kiellettyjä esineitä. Erityisen hauskaa on myös katsoa omia kuvia tietokoneen näytöltä tai tavata samaa ikäluokkaa olevia ystäviä. Ja ihan sama mitä siskot tekevät, se aiheuttaa useimmiten naurunremakan, jota ei kai kukaan voi kuunnella vakavana.

Sitäpä vain, että välillä elämä on yhtä alamäkeä. Sitten on tasamaata, jyrkkää ylämäkeä, loivaa nousua ja vastatuulista laskua. Kuulostaa sisäpyöräilytunnilta, mutta se taitaa olla elämää perheessä ja perheenä. Joskus tuiskahdellaan, mutta mikä tärkeintä, sitten pyydetään ja annetaan anteeksi. Sovitaan ja herätään jälleen uuteen, tapahtumarikkaaseen päivään.

Olen vahvasti sitä mieltä, että itseään ei kannata ottaa niin tosissaan ja vakavissaan vanhempana eikä edes ihmisenä. Jokainen mokaa, mutta osaa varmasti antaa itsestään myös sitä parasta. Että armoa peliin. Lisää rakkautta, välittämistä ja huolettomuutta. Vähemmän perfektionismia. Ainakin lapsiperheessä ja vanhempana.

Ai että mä kyllä luulen, että toi mutsi ei oikein diggaa, että kaivoin sadannen kerran nää puhtaat pyykit tästä kassista lattialle. No, olisko ehkä kannattanut viikata ne kaappiin?

Mä ajattelin ottaa tän mun parhaan koiranpentuilmeen, kun mutsi tulee töistä kotiin. Sitten sitä ei ehkä haittaa, että mä söin sen lehden, jossa sen juttu oli, mitä se ei vielä ollut itse nähnyt.