Striking 12 -musiikkiteatteria Pasilassa

Minut oli kutsuttu bloggarin ominaisuudessa Helsingin Kaupunginteatterin Teatteristudio Pasilassa esitettävään Striking 12 -musiikkiteatterinäytökseen. Oli muuten jo toinen tilaisuus, jossa olin bloggarina, en toimittajana. Vaikka ensisijaisesti olen toimittaja, joka myös bloggaa, minusta on todella hauskaa, että myös tämä sivubisnekseni on noteerattu.

En ole mikään musiikkiteatterin ylin ystävä, joten epäilin, saako tämä ”Pasilan liekkeihin saava” esitys minua liekkeihin lainkaan, mutta ei show huono ollut. Poikkeuksena muuten tässä genressä minuun teki joitain vuosia sitten lähtemättömän vaikutuksen Iloisiin kuulemiin ja näkemiin, jota esitettiin myöskin Teatteristudio Pasilassa. Mutta, minähän kuuntelen Iskelmäradiota ja pidän erityisesti vanhasta kotimaisesta iskelmästä.

Puolitoistatuntinen kolmen muusikkonäyttelijän, Veera Railion, Petrus Kähkösen ja Samuel Harjanteen voimin oli yllättävän viihdyttävä. Laimeahkon alun jälkeen meno lavalla parantui sitä mukaa kun kello kävi. En ollut ehtinyt itse selvittää yhtään, mitä olin menossa katsomaan, joten ehkä syytä oli minussakin. Kesti nimittäin hetken, että lämpenin mukaan. Soitinten ja näyttelijöiden lisäksi lavalla ei ollut mitään erityistä, roolia vaihdettiin pienten detaljien, kuten huivien ja silmälasien avulla. Tarinassa kulki ohella myös H. C. Andersenin satu Pienestä tulitikkutytöstä. Puhetta oli vain vähän, laulua paljon.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

Erityisesti Railion lauluääneen tykästyin, ei ollut vaikea huomata, että naisella on vahva ja pitkä tausta musiikin parissa työskentelystä. Pieni rumpalipoika, Petrus Kähkönen nousi minun ja ihastuttavan seuralaiseni Heidin suosikiksi. Hihittelin Kähkösen hassuille ilmeille vielä autoillessani kotiini! Kaikki kolme esiintyjää olivat kyllä alansa monitaitureita. Ei varmastikaan ole helppoa soittaa, laulaa, näytellä ja viihdyttää samaan aikaan.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

Suorastaan rakastan teatteria, mutta tahdon olla siellä katselijan roolissa. Tämän tyyppisissä esityksissä aina pelkään, että yleisöä otetaan liikaa mukaan esitykseen. Striking 12 -esityksessä tällaista interaktiivisuutta oli vain vähän eli minulle juuri sopivasti.

Kuva: Striking 12/Helsingin Kaupunginteatteri/Ville Akseli Juurikkala

En ole selvinnyt nimittäin vieläkään täysin traumasta, kun muutama vuosi takaperin Talvisirkuksen näyttelijä ojensi eturiviin minulle jonkin esineen, ja kuiskasi, että ”laita kiertämään”. Menin niin hämilleni, että en tietenkään kuullut, mitä esineelle piti tehdä, ja kun olin aivan totaalisen hoomoilasena että mitä nyt tapahtuu, niin näyttelijä kyllästyi hitauteeni ja karjaisi KOVAA, että ”LAITA KIERTÄMÄÄN”, hihih. Tyttäreni olisivat tahtoneet vajota maan alle sillä hetkellä, siitä olen varma.