Väärän ikäinen äidiksi

Uudessa Olivia-lehdessä on kirjoittamani juttu kolmesta nyt 30+ ikäisestä naisesta, jotka tulivat nuorena äidiksi. Annakaisa sai esikoisensa 17-vuotiaana, Annika 13-vuotiaana ja Janica oli äidiksi tullessaan 18-vuotias. Silti he ovat menestyneet elämässään. Pystyn hyvin samaistumaan heihin, sillä sainhan esikoiseni 19 vuoden ikäisenä.

Väärässä järjestyksessä on jutun nimi. Kaikki kolme haastattelemaani naista ovat tyytyväisiä oman elämänsä järjestykseen.

Juttuideani sai alkunsa siitä, kun lueskelin erään tuttavan kandintyötä, joka käsitteli teiniäitejä. Minua raivostutti, miten suppea ja ennakkoluuloinen näkökulma ihmisillä oli varhaisesta äitiydestä. Moni ajatteli sen usein johdattavan automaattisesti yhteiskunnan elätettäväksi, nuorten äitien kuviteltiin olevan kykenemättömiä huolehtimaan lapsestaan, heidän tulevaisuutensa (kuten myös lapsenkin tulevaisuuden) katsottiin olevan tärviöllä ja varhaisen äitiyden ajateltiin johdattavan myös moniin vaikeuksiin. Moni ajatteli myös, että nuoret äidit eivät voi olla hyviä äitejä eivätkä he myöskään vaivaudu kouluttautumaan tai hankkimaan työpaikkaa tai ylipäänsä tekemään yhtään mitään. Siis mitä?! Raivostuttavaa! Mistä ihmeestä moiset ennakkoluulot kumpuavat?

Jutussani esiintyvät naiset ovat pärjänneet elämässään hienosti. Itsekin olen saanut suhteellisen nuorena lapsia, silti olen opiskellut, tenttinyt lukion, kirjoittanut ylioppilaspaperit ok arvosanoin, saavuttanut ammatillisia haaveitani, luonut uraa, hoitanut kodin ja lapset. Hitusen siis nyppii, jos yleinen mielipide on se, että varhainen äitiys tekee ihmisestä automaattisesti urpon luuserin, joka ei edes vaivaudu tekemään asioita vaan heittäytyy hulttioksi, joka tuskin pitää huolta itsestään saati lapsestaan.

En varmaankaan ollut esikoiseni saadessani samalla sekunnilla kypsä äidiksi, mutta ovatko sitten juuri esikoisensa saaneet Ritva-Helena, 36, tai Laila-Kristiina, 41, kypsempiä? Eiköhän äitiys ole useimmilla jokin sisäänrakennettu rooli tai ominaisuus, johon tulee varmuutta lapseen tutustumisen myötä ja ylipäänsä ajan kanssa. Itse kyllä ymmärsin heti esikoiseni synnyttyä hänen tuomansa vastuun, eikä se edes tuntunut haastavalta vaan maailman luonnollisimmalta asialta juuri sillä hetkellä.

Olen huomannut itsekin, että nuoria äitejä voi ilmeisesti kohdella miten vain. Muistan jopa, että minulta ovat vieraat ihmiset kysyneet samalla lapsiani sormella osoitellen, että ”onko noilla edes sama isä”, kun 24-vuotiaana olen liikkunut lasteni kanssa. Heillä kyllä on, mutta kolmannella lapsellani ei, jos nyt sattuu kiinnostamaan!!

Toki olen täysin samaa mieltä kuin jutussa haastattelemani Janica, toivon, etteivät tyttäreni seuraa jalanjälkiäni, sillä elämä voi kulkea myös helpompaa rataa. Silti en kadu yhtäkään elettyä päivää, vaikka nuorena äitinä ei aina ole ollut kovin ruusuista tai edes helppoa.

Yhtä lailla varhainen äitiys voi kuitenkin olla positiivinen tapahtuma. Yhtä lailla joukossamme voi olla nelikymppisiä tai kolmikymppisiä esikoisensa saaneita, jotka eivät ole kypsiä äideiksi. Oikeasti äitiys ei katso ikää, vaan enemmänkin yksilöä.

Janica ei toivo lapsensa seuraavan jalanjälkiään, mutta ei silti kadu mitään. Kun tytär on 18, Janica on 35.