Eilinen päivä huipentui Jorvin lastenpäivystykseen, kun kuopuksen kuume ei ottanut laskeakseen. Saimme heti vastaanotossa kunnon tropit ja tilanne alkoi kohentua jo ennen pääsyä lääkärille. Suuri kiitos erittäin ystävällisille hoitajille ilmoittautumistiskillä. Heillä olivat asiakaspalvelutaidot, työmotivaatio ja asiantuntevuus kohdallaan ja mikä tärkeintä, sydän paikallaan.

Siinä odotellessa kiinnitin sitten huomiota vanhempiin, jotka tulivat paikalle arviolta noin eskari-ikäisen lapsen kanssa. Lapsi yski, itki, kiljui, huusi ja oli pois tolaltaan. Ja mitä tekeekään hänen isänsä (tai näin oletin, että isä oli kyseessä)? Sivukorvalla kuuntelin, kun mies sätti, moitti ja vähätteli lasta ja puhui todella ikävään sävyyn. En nyt muista sanatarkasti, mutta jotenkin tähän tyyliin se meni: Että ootko sä nyt noin kipee mukamas. Älä nyt yski siinä. Lopeta toi vollottaminen. Nyt suu kiinni ja s**tana toi huutaminen seis. Nyt lopetat ton käytöksen heti alkuunsa. 

Itse olin kovin hätääntynyt kuopukseni tilasta mutta mietin samalla kuumeisesti pitäisikö minun puuttua asiaan ja jos, niin miten sen voisin tehdä. Onneksi henkilökunta tuli pian paikalle ja otti heidät hoiviinsa. Miehen äänensävy muuttui heti avun saavuttua. Kuuntelin, kun hän selitti hätääntyneenä lapsen oireita hoitajille. Tulin siihen lopputulokseen, että mies oli ollut vain todella peloissaan. Ikävä kyllä pelko purkautui aivan väärällä tavalla, sairaan lapsen kustannuksella, jota varmasti pelotti itseäkin ja joka parhaansa mukaan yritti käyttäytyä niin kuin häneltä odotettiin.

Asia jäi vaivaamaan minua. Tunsin oloni luuseriksi, etten ollut uskaltanut huomauttaa asiasta. On todella vaikea kuitenkin mennä vieraalle ihmiselle sanomaan, että hei, lopeta tollanen käytös.

Olen ennenkin törmännyt vanhempiin, jotka puhuvat lapsilleen tosi rumasti. Huutavat, tiuskivat ja hoputtavat, komentavat ja kiroilevat. Olen satavarmasti sortunut sellaiseen itsekin, mutta silti sellaisen kuuleminen tuntuu todella tympeältä ja surulliseltakin. Ei voi tietää, jos kyseessä on ainoa kerta, mutta mitä tapahtuu lapsille, joille sellaisen kuuleminen on jokapäiväistä?

Muistan kyllä isompien tyttärieni tarha-ajoilta sen, ettei huutaminen, tiuskiminen tai hoputtaminen nopeuttanut aamuisia stressilähtöjä, vaan päinvastoin. Lisäksi kaupan päälle tuli paska fiilis ihan jokaiselle. Ei hyvä. Ei niin, eihän.

Lapset toki joskus ärsyttävät, mutta oikeasti tulisi muistaa, että he ovat lapsia. Ja ihan varmasti me aikuiset ärsytämme lapsiamme aivan yhtä paljon toisinaan. Mutta: Puhutaanhan nätisti pienille ihmisille. Jos jokin asia ärsyttää tai harmittaa, ensisijaista olisi, että asian selittää. Karjuminen tuskin menee perille kellekään.

Hämmentyneenä olen seurannut Kakola-ohjelmaa, jossa vankilaan on ”suljettu” esikoiseni ikäluokkaa olevia tyttöjä. Heillä on onneksi vielä hyvä mahdollisuus elämäntavan muutokseen. Mietin kuitenkin vain, missä vaiheessa heidän ympäristössään asiat ovat menneet vikaan. Jokainen vanhempi on tosi tärkeässä asemassa siinä, millainen tulevaisuus omalla lapsella tulee olemaan.