Ei huolia!

Tai huolia ehkä, mutta ei murehtimista!

Eilisillan mielikuvaharjoittelun sujumisesta ei ole muistikuvia, sillä nukahdin alta aikayksikön. Tänään ovat fiilikset olleet kuitenkin virkeät. En menettänyt hermojani edes aamuruuhkassa, sillä pinnan palaminen ei olisi saanut loputonta autojonoa liikkumaan yhtään nopeammin. Saavuin siis vartin myöhässä infotilaisuuteen, mutta välillä tämä ennakointi ei mene odotusten mukaan. Se on sitä elämää se. Enkä edes puristanut rattia stressaantuneena, vaan ajattelin, että nyt on näin. Stressi kun on pitkälti omien ajatusten tulosta. Ja mitä enemmän stressaa, sitä pahemmaksi se käy.

Toisinaan stressaamatta oleminen on superhelppoa. Välillä kevyt stressi on pelkästään hyvä asia, joka työntää minua kohti parempia lopputuloksia. Joskus epätoivottu stressi taas imaisee mukaansa äärimmäisen helposti ja jopa huomaamatta. Epätoivotulla stressillä tarkoitan sitä, että jahkaa, hermostuu tai ahdistuu asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa. Jos niihin voi vaikuttaa myöhemmin, hyvä, sitten niihin vaikutetaan myöhemmin. Jos niihin ei voi vaikuttaa lainkaan, silloin olisi syytä lakata murehtimasta.

Kirjoitettuna helppoa, käytännössä ei kovin.

Mutta kuitenkin, elämä on liian lyhyt turhaan murehtimiseen. Joskus vain tuntuu siltä kuin olisi sisäinen pakko murehtia ja stressata. Silloinkin tiedän, ettei se johda mihinkään. Tunne kannattaa käydä läpi kerran ja kylmästi vain päättää, että vellomisen katkaisee siihen paikkaan.

Kun elämästä ei oikein ikinä ole varmuutta, olisi tyhmää pyhittää siitä liikoja murehtimiselle.

Enkä nyt tarkoita mitään sellaista, että elämän loppumista pitäisi jatkuvasti pelätä. Elämää voisi vain arvostaa enemmän. Jos lähtö (fyysisestä kehosta) koittaisi huomenna, voisinko minä rehellisesti sanoa, että olen elänyt sellaisen elämän, mitä halusin? Iloitsinko pienistä hetkistä ja näinkö vastuksissa myös sen hyvän puolen? Nautinko oikeasti vai oliko arki pelkkää eteenpäin kituuttamista? No, en olisi omaan panostukseeni kyllä nyt täysin tyytyväinen. Voisin todeta valittaneeni liikaa, kiukutelleeni typeristä asioista, nähneeni monessa asiassa helpommin sen huonon kuin hyvän. Voisin sanoa keskittyneeni enemmän siihen, mitä en halua kuin siihen mitä todella tahdon.

Olisin oikeasti elänyt aika monia päiviä ilman, että olisin todella elänyt.

Elämä on oikeasti kallisarvoinen lahja, jonka saamme ja vieläpä ilmaiseksi.

Meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin ottaa se vastaan ja nauttia.

Juuri nyt tuntuu, että se on aika yksinkertaista.

Aamen!