Vielä unelmista ja tavoitteista

Ja erityisesti niiden jälkeisestä ajasta.

Nyt kun katson ulos, tunne on aika huikea. Aurinko paistaa ja tuo upea valo täyttää mielen ja koko kehon. Viikko sitten asiat olivat toisin, silloin väännettiin vielä viimeisiä muutoksia ja korjauksia kirjaan. Stressin kärjistyminen vaikutti uniin ja ehkä sitäkin kautta mielialoihin. Maanantaina, kun kirja sitten lähti, olin aivan turtana. Tiistaina heräsin uuteen päivään muistaen, että kirjaprojekti on ohi. Mitä pidemmälle viikko kulki, sitä vahvemmiksi onnellisuuden fiilikset voimistuivat. Perjantaina tirautin muutaman kyyneleen erään epäonnisen sattuman seurauksena. Vasta viikonloppuna ymmärsin, että pikku itku ei johtunutkaan ehkä asiasta jonka olin juuri kuullut, vaan kirjan teon nostattamat tunteet nousivat pinnalle ja purkautuivat kyyneleinä. Tuosta noin vain, ventovieraan ihmisen edessä.

Vaikka kirjan tekeminen ei ollut jatkuvaa aamusta iltaan puurtamista, oli se ajatuksissani jatkuvasti todella pitkän ajanjakson. Yli seitsemän vuotta mietin kirjan tekemistä satunnaisesti ja viimeiset 14 kuukautta jos en joka päivä, niin aivan varmasti joka viikko. Ja viime keväästä, sopimuksen kirjoittamishetkestä lähtien kirja oli kyllä päivittäin ajatuksissani. Jännä, miten joku asia, joka on itselle niin mieleistä tekemistä, mutta vaatii paljon, voi suorastaan tukkia ajatukset ja viedä energiaa valtavat määrät.

Ihmettelen sitä, että en tuota kirjan teon lomassa huomannut. Sitkeästi sitä vain porskutti normia arkirumbaa eteenpäin hoitaen perheen asioita ja samalla töitä tehden. Vasta kun koko homma oli ohi, huomasin, että ohhoh, onpa tämä elämä yhtäkkiä todella helppoa. Ei ole muuta kuin työt ja perhe ja ajatus siitä, että kaikki ovet ovat avoinna ja minulla on nyt aikaa ja energiaa ihan mihin tahansa. Tunnen oloni höyhenen kevyeksi. Tunnen, miten uusi, puhdas energia virtaa lävitseni ilman huonon stressin aiheuttamia tukkeumia.

Tällä tahdon kertoa siis sen, että unelmien toteuttaminen ei ole aina helppoa eikä todellakaan edes hauskaa. Välillä voi vituttaa enemmän kuin laki sallii. Unelmien toteuttaminen ei ole yhtä vaaleanpunaista unelmaa aina edes silloin, kun kyse on itselle rakkaista ja tärkeistä asioista, kuten minulla kirjoittamisesta ja tatuoinneista. Silloin on pakko sietää epämukavuutta, epätietoisuutta ja jaksaa uskoa, että valmista tulee, vaikka tekisi mieli heittää hanskat tiskiin ja lopettaa koko homma siihen. On pakko vain uskaltaa luovuttaa suuri osa energioista tekemäänsä asiaan ja keskittyä siihen. Silloin joutuu myös asettamaan asioita hetkellisesti epämääräiseenkin tärkeysjärjestykseen. Oma sosiaalinen elämäni työtä ja ohjauksia lukuun ottamatta joutui kärsimään koko syksyn. Mutta luopuessani hetkellisesti ystävistäni tiesin, että he, jotka minua todella ymmärtävät, he odottavat. Joku voisi miettiä, mitä järkeä sitten tuollaisessa unelmien toteuttamisessa on, joka vaatii noin paljon ja kuluttaa hetkellisesti? Kyllä se lopputuloksen tunne vain on aika huikea. Kun tajuaa, mitä on saanut aikaan ja mistä on selvinnyt. Kun on uskaltanut haastaa itsensä ja myös voittanut itsensä. Kun on luonut jotain uutta, joka on saanut alkunsa omista ajatuksista.

Uskon yhä siihen, että lähes mikä tahansa on mahdollista. Myös meille, jotka emme ole syntyneet niin sanotusti kultalusikka poikittain persiissämme ja pysty toteuttamaan itseämme koko ajan vain siksi, että se on esimerkiksi taloudellisesti mahdollista.

Tarvitaan vain tietoa siitä, mitä haluaa. Itse olen sinällään huono kertomaan, miten sen haluamisen tunnetilan voi saavuttaa, sillä omat unelmani ja tavoitteeni ovat pitkälti vain pulpahtaneet ajatuksiin hyvin voimakkaina ajatuksina. Ne ovat eronneet selkeästi sellaisista kuin että ”haluan Hawaijille” tai ”haluan pinkit farkut” tai ”haluan asua kodissa, jossa on lautalattiat”. Ne ovat olleet jotain, jota olen sydämessäni tuntenut oikeaksi ja sopivaksi juuri minulle. Olen vain tiennyt, että se jokin, se on minun juttuni.

Uskon, että kaikessa tässä auttaa se, että opettelee tuntemaan itseään ja on valmis kehittymään ja kasvamaan henkisesti. On avoin uusille vaihtoehdoille. Uskaltaa luopua vanhasta, jos se ei toimi. Se, että oppii kuuntelemaan ajatuksiaan ja havaitsemaan omia erilaisia tunnetilojaan, auttaa paljon. Itseltä voi kysyä, miksi, miten, miltä tämä minusta tuntuu.

Ja ehkä tärkein asia on se, että oppii käsittelemään pettymyksiä ja lakkaa häpeämästä. Esimerkiksi aloitellessani uraa toimittajana kymmenen vuotta sitten, lähestyin toimituspäälliköitä ja päätoimittajia ensin sähköpostilla ja pyrin pääsemään tapaamaan heitä. Alkuvaiheessa sitten kiersin portfolion kanssa, jossa oli vain muutama juttunäyte, luonnollisesti. Minulla ei ollut akateemista koulutusta, olin ”vain” jumppaohjaaja ja ylioppilas. Päätin olla häpeämättä sitä, että olin niin alkutekijöissä, että en ollut sivistänyt itseäni yliopistomaailmassa ja että minulla oli vain harvoja julkaistuja artikkeleita, mitä lehti-ihmisille näyttää. Päätin olla välittämättä muiden ihmisten mielipiteistä. Muistan hyvin esimerkiksi sen, kun eräs viestintää opiskellut ”ystäväni” ilmoitti, että hänen mielestään on törkeää ja omituista se, että minä kirjoitan lehtiin, mutta hän ei, vaikka hän opiskelee alaa ja minä olen vain jumppamaikka. Well, se ystävyys ei enää kantanut kovin pitkälle. Mutta, pointti on: jotta saavuttaisi enemmän, on laitettava itsensä alttiiksi myös ihmisten arvostelulle ja luotettava siihen, että rehellisyys, avoimuus ja se sisällä jäytävä polte tehdä jotakin kantavat.

Leppoisaa sunnuntaipäivää!

Tämä resepti toimii! (Kuva: Pinterest)