Unista ja oivalluksista

Eilen illalla ennen nukkumaan menoa lueskelin Energiakeskus Indigon sivuilla olleen kiinnostavan postauksen unista. Nukahdin samantien, mutta ehdinpä kuitenkin sanoa itselleni, että ”Muistan uneni”, kuten postauksessa neuvottiin.

Ja näin ainakin aamulla osittain tein. Viime yönä olin keväisessä Tukholmassa, josta olin palaamassa uudella Viking Grace -laivalla kotiin. Minä ja taapero huomasimme yhtäkkiä, että laiva lähtee ihan juuri kohti kotia. Lähdin juoksemaan kaupungilta kilometrien päästä kohti terminaalia lapsi kainalossani, ja tie sinne oli melkoinen Rambo-rata: oli portaita, mutkia, epätasaista maastoa, kiipeämistä, ryömimistä. Aina vain lapsi roikkui kainalossani samalla kun juoksin. Päästyämme satamaan näin, kuinka laiva irrotti köytensä. Minulla ei ollut yhtään rahaa enkä tiennyt, miten pääsisimme kotiin uudella laivalla tai missä yöpyisimme. Seuraavaksi olinkin sitten lasteni kanssa kylpylässä, ja olin pukeutunut pinkki-mustaan uimapukuun. Muistan unessa ihmetelleeni asukokonaisuuttani, sillä olen vannoutunut bikinien käyttäjä. Sitten heräsin.

Olen nähnyt viime aikoina paljon unia, joissa olen jatkuvasti myöhässä jostakin tai joudun juoksemaan, jotta ehtisin jonnekin ajoissa. Ikinä juoksureitti ei ole tasamaata, vaan aina jotenkin erityisen haastava ja työläs juosta. Loppuvuoden kiireen tuntuko siinä vain purkautuu vai johtuuko se siitä, että minulla on ollut joissakin työasioissa tiukkoja deadline-pyyntöjä. Normiarjessa pystyn nykyään ainakin selvästi pienentämään sellaista kiireen tuntua, että koko ajan pitäisi olla jossain tekemässä jotain. Keskittyminen tähän hetkeen toimii itselläni hyvänä muistuttajana, ei tarvitse stressata jatkuvasti tulevasta, kun hengittää rauhallisesti ja näkee kaiken sen, mitä ympärillä on juuri nyt. Olen aika tyytyväinen siitä, miten onnistun vaientamaan esimerkiksi tänään sunnuntaina huomista koskevat työasiat mielestäni, sillä nythän on tämä hetki! Olen saapunut, olen kotona, tässä ja nyt, kuten Thich Nhat Hanhkin sanoo.

Toinen asia, jota eilen fiilistelin oli se, miten paljon maailmassa on kiinnostavia paikkoja, jonne olisi hienoa päästä matkustamaan. Mietin, että varmasti keksisin helposti 100 paikkaa jotka haluan kokea ennen kuolemaani -listan. Olen kesäihminen ja vaikka tämä talvi on sujunut vaivattomasti, olen huomannut alkavani kaivata kesää, lämpöä ja aurinkoa. Kaipaan hetkiä, jolloin voi sipsutella aamukasteisella nurmikolla merta katsomaan ja nähdä laiturin ohi lipuvat joutsenet. Kaipaan hetkiä, kun pusero liimaantuu ihoon paahtavasta helteestä ja saa juoda pullollisen kylmää, kuplivaa vettä. Aaaah, nuo hetket ovat todellista arjen luksusta.

Aamulla sitten heräsin ajatuksissani tällainen viesti: vaikka on nämä kaikki paikat, jonne tahtoisin mennä ja joista on ihana unelmoida ja ottaa etukäteenkin selvää, niin kaikista tärkeintä on tämä reissu tässä, jota teen parhaillani, joka sekunti, joka minuutti ja joka päivä. Ja se, millainen olen, vaikuttaa myös kaikkiin ympärilläni. Minun sanani, tekoni ja asenteeni. Ja kyllä, kyllä nämä asiat olen tiennyt jo pitkän aikaa, mutta vahvasti koin taas sellaisen Kaikella todella on tarkoituksensa, minun kuuluu olla kokenut kaikki nämä asiat ja tämä hetki tässä juuri nyt on tärkeintä -oivalluksen. Nyt on aika leppoisa olo. Unestani huolimatta koen, että minulla ei ole kiirettä minnekään, voin vain olla.

Illalla lueskelin myös Thich Nhat Hanhin kirjaa Ei kuolemaa ei pelkoa – Lohduttavaa elämänviisautta. Siellä sanottiin näin:

Meidän jokaisen tulisi alkaa harjoittaa heräämistä elämään. Kun harjoitamme sitä menestyksellisesti, autamme myös muita ihmisiä lähellämme. Tämä on todellista elossa olemisen harjoittamista. Mitä tahansa teemme – kävelemme, syömme, istumme tai lakaisemme lattiaa -sen kaiken tarkoituksensa on auttaa meitä heräämään jälleen eloon. Ole elossa joka hetki. Herättämällä itsesi herätät koko maailman. Jokainen meistä voi tehdä itsestään valon, joka auttaa maailmaa heräämään.

Leppoisaa sunnuntaita!

Ah, sinä paahtava helle, tavataan taas pian.