Maanantai – oiva mahdollisuus…

…muun muassa hyväksymistaitojen vahvistamiseen!

Kesää kohti mennään! Ihan mahtavaa, että työhuoneen kulmillakin meri on jo auki. Mitä enemmän valoa, sitä enemmän on itselläni virtaa. Kohta pääsee kirmaamaan pihalle paljain jaloin ja imemään äiti maasta lisää energiaa. Huippuhomma!

Viikonloppu kului sekä jumppaa ohjaamassa, ulkoillessa että muuttovalmisteluja tehdessä. Hopen vapaaehtoinen haki lastin hyväkuntoisia tyttöjen vaatteita ja muita tavaroita, kuten syöttötuolin ja käyttämättömän pleikkarin. Kun on itsekin ollut tiukassa tilanteessa, mielihyvin sitä auttaa muitakin aina vain kun pystyy. Tuli hyvä mieli itsellekin ja kun nouto vielä onnistui Hopen puolelta, niin olipas aivan täydellistä. Mitä vähemmän tavaraa, sitä helpompi muutto tai oikeastaan koko elämä, sanoisin. 

Tänään aamulla kyllä väsytti, kun kaksvee oli pompottanut minua ylös alas pitkin yötä. Syykin selvisi sitten iltapäivästä. Tuskin tänään enää muistinkaan, miltä perjantainen yhdeksän tunnin yhtä jaksoinen yöuni tuntui. Rakkaan teini-ikäisen kanssa tuli erimielisyys, josta aiheettomasti marmatin paikalla olleelle keskimmäiselle tyttärelle. No siitähän fiilikseni ei suinkaan parantunut, vaan minua ärsytti entistä enemmän ja lähinnä itseni siis. Daa! Olenhan aikuinen, minun ei tulisi antaa väsymyksen tai lasten juttujen saada pulssiani kohoilemaan.

Yksi ilostuttava ja sangen huvittavakin tapahtuma tosin sattui, kun yritin ehtiä ensimmäiseen bussiin. Keskimmäiseni lähti ennen hapannaama-minua ja kaksveetä pysäkille ja matkalla sinne huomasin bussin jo tulevan. Ehdin jo ajatella, että no, sinne meni se bussi, kun kääntyessäni kulman takaa huomasin bussin yhä seisovan pysäkillä. Sentään en miettinyt, että aina minulle käy näin, hihih. En vielä siinäkään vaiheessa lähtenyt juoksemaan, koska ajattelin bussin kuitenkin huristavan nenäni edestä. Yllättäen kuitenkin keskimmäisen tyttäreni pää pilkisti bussin etuovien kohdalta ja hän viittilöi kiivaasti minua laittamaan vipinää kinttuihini. Tytär oli pyytänyt kuljettajaa odottamaan, sillä ”kohta tuolta kulman takaa juoksee yks nainen rattaiden kanssa” ja näin ystävällinen kuljettaja myös teki, odotti.

Dagiksella sitten huomasin, että olin jättänyt bussilipun toisen takin taskuun eikä lompakossa ollut lainkaan käteistä. Heh, maanantai, lempipäiväni! Kävellessäni sitten ihan väärään suuntaan automaatille ja sieltä R-kioskille totesin myyjälle, että ostamassani ässäarvassa on varmaankin päävoitto, sillä aamu oli sen verran syvältä ja bussilipun ostamisen sijaan pitikin tulla rikkomaan bussirahaa, että pääsen jatkamaan matkaa kaupunkiin. Lähes kaikella kun on syynsä, eikö.

No, onneksi pystyin pian ottamaan etäisyyttä itseeni ja ärsyyntymisen tunteisiini. Kiukustumiseni todettuani pystyin jo antamaan ikävien tunteiden tulla, olla ja hiipua ja lopulta vain ulkoistin itseni niistä. Viime viikolla muuten kuulin, että myös huonoja tunteita voi ikään kuin siunata. Aivan samalla tapaa kuin huonostakin asiasta tai tilanteesta voi pyrkiä olemaan kiitollinen, sillä jos ei muuta, ne ainakin kasvattavat, sillä hyvin usein niistä oppii jotakin (jonka ehkä huomaa vasta paaaaljon myöhemmin, kun pöly on laskeutunut).

Negatiivisuuden ottaessa valtaa aion jatkossakin vain todeta, että tämä on ihan ok, hyväksyn, että Jempalla nyt on näitä tunteita, mutta minun ei silti tarvitse samastua niihin. Ja näin se vain itsellänikin menee, että kun hyväksyy erilaiset tunteet, erityisesti niistä negatiivisista pääsee paljon nopeammin myös eroon. Että nyt on näin ja sitten on taas jotain muuta. Pätee muuten myös huviin ja hauskuuteen.

Hyväksyminen on muutenkin kaiken kaikkiaan ollut yksi elämäni isoimpia oivalluksia. Niin kauan kun olen taistellut vastaan, ripustautunut tai yrittänyt jotain pakolla, en ole ikinä päässyt toivomaani lopputulokseen. Sen sijaan kun olen hyväksynyt erilaiset elämäntilanteet, vastoinkäymiset ja sattumukset, sen, etteivät ihmiset aina toimi, kuten minä toivon, on kaikki vain niin paljon helpompaa. Ihan turhaa on myös jumittaa kiinni jossain vanhoissa epäoikeudenmukaisuuksissa, joille itsekin olen suonut aivan liikaa ajatuksia aikanaan. Sellaisille kun ei voi enää mitään, joten miksi roikkua vanhassa kiinni ja lietsoa itselleen pahaa mieltä. Emme odellakaan voi aina valita olosuhteita elämässämme, mutta voimme toki valita sen, miten kussakin elämäntilanteessa toimimme. Aina se kylläkään ei ole kirkasta juuri sillä hetkellä, vaan moni asia selkeytyy kun niihin ottaa tai saa hieman etäisyyttä.

Matkalla kaupunkiin kuuntelin eilen netistä löytämääni meditaatiota, keskityin hengittelemään ja olin jo aivan zen. Mutta niin se vain menee, että väsymys vie välillä pohjaa positiivisuudelta, kuten eräs haastateltavani totesi taannoin. Onneksi en joudu enää kovasti valvomaan, vaan nämä rikkonaiset yöt ovat kuitenkin aika satunnaisia. Mieluummin kun vaikutan ympäristööni myönteisesti, sillä se on ainoa keino voida itsekin hyvin. Muutos maailmassa alkaa meistä jokaisesta itsestämme.

Mahtavaa alkanutta viikkoa! Saa nähdä, nukutaanko meillä ensi yönäkään, sillä viime viikon silmätulehduspotilas onkin nyt kovassa kuumeessa. Tietää huomenna kotitoimistopäivää ja sairaan hoivaamista.

P.s. Pakko vielä lisätä, että kävin tässä iltasella lukemassa kaverini Marikan blogia. Kylläpä vain pisti Marikan kirjoitukset taas ajattelemaan, suosittelen lukemaan. Mikä lienee siinä, että sitä toisinaan niistä pikkuasioistakin antaa itsensä ärsyyntyä… Kun oikeasti tulisi olla kiitollinen siitä, että asiat ovat kuitenkin mallillaan. Elämänmittainen harjoitukseni jatkukoon siis… Ilon kautta!

Vielä ei ole näkynyt näitä! Kuva viime keväältä, nääs.