Herätys!

Voihan penikkatauti! Eilinen 16 kilsan lenkki (1 h 30 min) kostautui jo viimeisillä kilometreillä alkaneella ikävällä säärikivulla, rasitusvammaa taitaa pukata. Tänään sitten jo luulin, että joudun ohjaamaan jumpan yksijalkaisena, kun kävely metroasemalle teki hemmetin kipeää. Mutta kas, liikkuessa reippaammin kipu katosi, mutta nyt pitää lepuuttaa ainakin huominen, vaikka lenkkipolku vetää minua puoleensa ja suorastaan huutaa nimeäni: hei sinä ihana tyyppi, tule juoksemaan ja tee hyvää itsellesi! Olipa muuten huippua juosta eilen kevyessä sateessa ja tuulen tuiskeessa, ainoa haittapuoli oli se, että pitkin matkaa joutui väistelemään etanoita ja kastematoja, jotka puskivat keskelle kävelyteitä. Pikku hölmöläiset!

En siis juokse vielä huomenna ainakaan näillä näkymin, mutta tässäkin hommelissa on opetuksensa. Tarvitsin tätä inhaa vaivaa, jotta juokseminen ei lähde ihan överiksi. Tälläkin hommalla siis oli tarkoituksensa: se muistuttaa minua siitä, että minun tulee kunnioittaa omaa kehoani lepopäivillä ja myös totuttaa itseäni juoksemiseen rauhallisemmassa tahdissa. Minulla on takana aktiivista juoksemista kuitenkin vasta reilu 1,5 kuukautta ja lenkeillä alkaa olla jo hyvin pituutta. Tuo eilinen oli sitä paitsi vasta toinen heittämäni 16 kilometrin lenkki, mutta viime aikoina matkaa on kertynyt vähintään kympin verran melko säännöllisesti.

Tänään sitten matkalla ohjaamaan jumppaa tein hiljaa mielessäni erilaisia harjoituksia ja keskityin myös parantamaan ikävää jalkavaivaani ja ajattelemaan siitä positiivisesti. Kunnialla sitten selvisinkin tunnista, vaikka pahimmat hyppelehtimiset jätin väliin keskittymällä tällä kertaa enemmän kannustamaan asiakkaita: no nyt ei voi todellakaan luovuttaa, himassa ehtii sitten makoilla!!

Muuten fiilis on oikein mainio ja olen keskittynyt omaan hyvinvointiini, mikä kantaa hedelmää. Jatkuvasti minulla on fiilis, että jotain ihanaa tapahtuu, vaikka en vielä oikein edes tiedä, mitä se ihanamahtavafantsu voisi olla. Kaikki kun on ihan jeesbox juuri nytkin, on alamäkeä, ylämäkeä ja välillä vedetään kurvit suoraksi, että päästään balanssiin, normiarkea siis. Mutta onpas vain niin paljon hauskempaa odottaa hyviä asioita tapahtuvaksi kuin huonoja. Elämä on niin paljon vaivattomampaa, kun pysyttelee hyvän fiiliksen virrassa, on innostunut, iloinen ja hymyileväinen. Se tarttuu myös ihmisiin ympärillä, ja sen huomaaminen, mikä vaikutus sillä on muihin tyyppeihin, antaa itselle vielä enemmän voimaa olla sitä, mitä haluaakin olla.

Vaikka tilanteet vaihtelevat, pyrin ajattelemaan asioita, joita haluan tehdä enkä asioita, joita tarvitsen niiden haluamieni asioiden tekemiseen, kuten rahaa, aikaa tai hellettä. Asiat kyllä järjestyvät ja tulevat eteen, kuten on tarkoitus.

Joskus on muuten hyvä miettiä sitä, kuinka moni hetki viimeisen vuorokauden aikana on ollut todellakin sellainen, että osasimme arvostaa sitä mitä meillä oli ja olimme myös tyytyväisiä kaikkeen. Kun kaikki toimii, kiitollisuus saattaa joskus unohtua. Tämä pieni jalkavamma toimi myös siinä suhteessa herättelijänä, olen todella onnekas, kun voin juosta ja urheilla, kiitos kiitos kiitos.

Mutta se on ihan mahtavaa, että elämä on yksi iso mahdollisuuksien ikkuna, meille kaikille. Ja se oma sisäinen voima toimii, kun uskoo, että se on minussa. Oikeastaan ei ole juurikaan asioita, joita emme voisi kokea, jos niitä sydämestämme tahdomme.

Elinvoimaista lauantaita!

Tämäkin toimii! (Kuva: Pinterest)