Kuka pompottaa…

..ja ketä. Tai ehkä pitäisi kysyä, että mikä.

Aijettä! Tässä aikani kuluksi viimeisenä parina päivänä olen selaillut buddhalaisnunna Pema Chödrönin kirjaa Pelosta vapauteen (Basam Books 2003). Ja nyt yllättäen tulikin mieleeni, että lupasin jo aiemmin alkaa tehdä kirjalistaa lukemistani ja ikään kuin referoimistani kirjoista. Sellainen postauslinkkeineen on yhä tulossa.

Vaikka olen viime aikoina ollut kohtuullisen viilipytty ja ottanut asiat vastaan pitkälti sellaisina kuin ne ovat nyt on näin – ja antaa tulla vain -asenteilla, niin silti eteen tulee tilanteita, jotka ärsyttävät, suututtavat jos nyt eivät kuitenkaan enää raivostuta. Ihan oikeasti tämä itseen paremmin tutustuminen on kyllä mainiota siksikin, että paitsi että omia tunnereaktioitaan oppii ikään kuin käsittelemään, myös monet erityisesti niin sanotut epätoivotut tunnereaktiot ovat viime aikoina laimentuneet aika lailla. Lopulta sitä vain huomaa, että arjessa ei ole kovin paljon sellaisia asioita, joista ihan oikeasti kannattaisi hiiltyä. Se ei ole sitä, ettenkö välittäisi. Se on enemmänkin sitä, että olen lakannut tai ainakin useimmiten lakannut takertumasta, kontrolloimasta ja ripustautumasta. Taikasana voi olla irtipäästäminen. Ja oikeastaanhan se hiiltyminen kertoo enemmän hiiltyjästä itsestään kuin kyseisestä asiasta.

No, en ole tätä omaa leppoisuuttani tai ”tilaani” tai vaihettani sen kummemmin analysoinut, mutta toki se johtuu omista valinnoista ja joskus aiemmin ehkä enemmänkin valitsemistani asenteista, jotka ovat sitten siirtyneet arkeen kuin vaivihkaa. Joka tapauksessa huokasin kuitenkin helpotuksesta, kun kirjassa luki jotenkin niin, että on ihan normaalia olla välitilassa, jossa useat ulkopuoliset asiat eivät herätä vahvoja tunnereaktioita suuntaan jos toiseenkaan, mutta emme ole vielä siitä huolimatta vielä tilassa, jossa suhtaudumme kaikkeen tyynesti. Välitila onkin Chödrönin näkökulmasta tärkeä: soturin tie ei ole vain sitä, että on ongelmia tai että on kokonaan vapaa ongelmista. Huh, helpottava kuulla! Itsekin kun välillä mietin esimerkiksi hermostuessani sitä, että onkohan se nyt sopivaa (ei taida olla), mutta sen ainakin tiedän, ettei hermostumisen tunnettakaan tai mitään muitakaan tunteita kannata tukahduttaa. Aina voi kuitenkin miettiä sitä, että miten hermostumista tai muita niin sanottuja negatiivisia tunteita ilmaisee. Sanoo paraskin puhuja, kun noin viidennen kerran pyysin tyttäriä laittamaan puhtaat pyykkinsä kaappiin, tehostesanoja oli keskimmäisen lapsen mukaan kolme. Noooo toisinaan se balanssissa pysyminen vain nyt on vaikeaa. Seliseliseli. 

Pema Chödrönkin kirjoittaa kirjassa, että on hyvä katsoa, minkälaisia tunteita meistä nousee, sitten tunnistaa kyseiset tunteet ja lopulta antaa niiden vain mennä. Kun kuohuu ja hermo menee, hänen mukaansa meidän tulisi vain pysyä siinä kuohuvassa tilassa, vaikka sitten kovin levottomassa energiassa ja tiedostaa oma hengitys. Sellainen kehittää meissä kuulema hyväksymisen kykyä.

Oikeasti toisinaan on aika vaikea antaa ulkoisten olosuhteiden olla vaikuttamatta. Mutta uskon siihen, että niin kauan kun annamme ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa meihin ja käytökseemme, niillä on meihin hurjasti valtaa. Lopulta omalla murehtimisella, ärsyyntymisellä ja kiristelyllä vain annamme niille olosuhteille valtaa vain entistä enemmän. Silti voimme onneksi niiden fiilisten keskellä valita, haluammeko me vahvistaa vanhoja käytösmallejamme vai heikennämmekö niiden otetta meihin olemalla tekemättä mitään.

Kun maltamme istua ihan hiljaa levottomuuden ja kiukun kanssa, vahvistamme itseämme. Voimme istua vihamme kanssa ja antaa sen energian nöyrryttää meidät ja tehdä meistä myötätuntoisempia. 

Kas, tässähän alkaa melkein jo toivoa, että eteen tulisi joku tiukka tilanne, jossa yllä olevaa pääsee testaamaan!

Räjähtämisen hetkestä Chödrön kirjoittaa, että silloin voimme kuvitella itsemme olevan soturioppilaita, joita nyt vain jostain syystä opetetaan ja haastetaan olemaan epämukavan tunteen kanssa. Ärsyttävästä tyypistä, hetkestä tai asiasta hän neuvoo ajattelemaan, että se on kuin unta.

Ennen kaikkea tämä lause kolahti: Miten näillä olosuhteilla on valta pompottaa minua toivosta pelkoon ja ilosta suruun?

Niin, sitä onkin hyvä miettiä, että miten millään olosuhteilla on valtaa pompottaa meitä millään tapaa. Lopulta kun kaikki menee ohi, oli kyse iloista tai suruista.

Kauniita unia!

Sillä lailla! (Kuva: Pinterest)