Häpeä tai nolostuminen..

..taitavat olla itselleni tuntemattomia käsitteitä. Kuka sellaisia edes kaipaa, ei kukaan!

Eilen kävin kolmevuotiaani kanssa vuosittaisessa neuvolatarkastuksessa. Hyvillä mielin lähdimme neuvolasta kohti dagista, ja suuntasin lasta rattaissa työntäen lähimmälle bussipysäkille muutaman sadan metrin päähän. Olin neuvolassa jutellut mukavan äidin kanssa, joka odottikin jo samalla pysäkillä bussia ja jatkoimme juttua siitä, mihin se oli jäänyt. Siinä sitten niitä näitä turistessamme pysäkille saapui rouva, joka katsoi minua tiedättekö, sillä tapaa hitaasti ja samalla kun rouva totesi minulle, että sinulla on tainnut unohtua jotain katsahdin jalkoihini ja toden totta, punaisia nahkasaappaitani peittivät yhä ne siniset kenkäsuojina käyttämäni muovipussukat. Aloin nauraa aivan katketakseni, sillä vaikka ne ovat ennenkin unohtuneet erilaisissa tilanteissa jalkaani, en ole päässyt koskaan niillä näin pitkälle. Ja hei, onneksi minulla tosiaan olivat rattaat rollaattorina, muuten olisin saattanut lumessa jopa liukastua. No, rouvaa nauratti myös ihan hillittömästi ja siinä vitsailimme eri vaihtoehdoista, mihin asti pussukat jalassani olisin saattanut vielä ehtiä. Äiti, jonka kanssa juttelin, oli selkeästi huomannut suojatöppöset jalassani, mutta ei ollut kehdannut sanoa minulle mitään. Hän siinä hokikin, että no ei toi ole niin paha, ei toi ole niin paha. Ja minä vain nauroin ja mietin, että miten niin paha, tämähän oli hauska tapahtuma, joka yhdisti pari kolme ventovierasta ihmistä ja sai koko pysäkin hyvälle tuulelle.

Siinä sitten ymmärsin samalla, että tämä mukava äiti, jonka kanssa olin jutellut, koki syvää (myötä)häpeää puolestani, eikä hän tainnut käsittää ollenkaan, että minua ei hävettänyt lainkaan, nauratti vain. Toki minäkin pyrin monessa asiassa täydellisyyteen (joka oikeasti on harhaa ja saavuttamatonta), mutta nuo arjen pikku tai isot kommellukset, niitä on ihan turha hävetä. Yhteiskuntamme ja tämä aika vain asettavat niin paljon miten kuuluu olla -leimoja niin ihmisille kuin tilanteillekin, että sitten kun joku ”mokaa” ja lähtee ajatuksissaan vaikka sitten kirkuvansiniset muovipussit jaloissaan ulkomaailmaan, on se niin erilaista ja erityistä, että sitä tulisi hävetä tai vähintään olla edes vähän nolona. Edes ihan pikkiriikkisen! Ja minä sanon, että kattia kanssa!

Yleensäkin, vaikka tämä nyt ei mielestäni edes ollut mikään varsinainen moka, niin moka on lahja, sillä siitä oppii niin paljon enemmän kuin vain onnistumisesta. Tämä hassu sattuma muistutti minua siitä, että kas, osaan todella nauraa itselleni ja se jos mikä on lahjoista suurimpia. Kaikkea ei kannata ottaa niin vakavasti eikä toden totta kaikkea kannata ainakaan etukäteen miettiä liikaa. Se, että pelkää tekevänsä jotain hassusti voi jopa estää menemästä tai osallistumasta itselle haasteellisiin asioihin ja tilanteisiin.

Iloista perjantaita! Ja muistakaa katsoa jalkoihinne, ennen kuin poistutte julkisesta tilasta, jossa olette käyttäneet kenkäsuojia, hehee.

Kuvan saappaat liittyvät tapaukseen! Kuvassa myös testiin saamani Adidaksen MiCoach -juoksukello. Osallistun kuukauden ajan hyväntekeväisyyshaasteeseen ja kerään kilometrejä lastensairaalalle. Siitä lisää myöhemmin.