Nyt on näin!

Joskus viimeinen tikki voi olla se, kun polttaa eiliset lounaaksi tarkoitetut perunat pohjaan. Laitoin ruokaani paljon ketsuppia, niin näky ei ollut niin epäesteettinen. Ja hei, onneksi muistin hengittää.

Onpa taas ollut muutaman kirjoitusjutun ja muun asian kanssa puuhastelu melkoista tervanjuontia. Yhden asian kanssa olin jo valmis luovuttamaan ja pläjäyttämään hanskat tiskiin ja toisessa asiassa lopputulos oli vain niin absurdi, että en tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Kun onnistuin vielä polttamaan lounaaksi tarkoitetut eiliset perunat, ei ollut itku kaukana. Siinä sitten syvään hengittäessäni mietin, että mikä tarkoitus tällä kaikella on. Että sitä tekee parhaansa kyllä ja tekee myös monia erilaisia asioita, mutta epäuskon hetkellä mieleen hiipii ajatus, että helpommalla pääsisi, kun lakkaisi tekemästä mitään. Päässä alkoi pyöriä kela, että onko näissä asioissa mitään järkeä. Lukeeko edes kukaan niitä lehtijuttuja tai blogia. (Lukee, saanhan teiltä paljon palautetta ja moni kirjoittamani lehtijuttu on ollut viime aikoina kyseisten lehtien kolmen luetuimman jutun joukossa!) Silti joku sisäinen päsmärini yritti päästä valloilleen ja huusi mielessäni, että kannattaako iso työmäärä ja joskus ison ja turhan stressin sietäminen lopulta niin pienten asioiden vuoksi. Aargh.

Maistuis varmaan sullekin. Hausfrau täällä kokkailee.

Onneksi olen kehittänyt itseäni niin paljon, että lopulta osasin nauraa niin itselleni kuin näille sattumuksille, asioille, jotka menivät nyt täysin erilailla kuin minä halusin, toivoin ja kuvittelin. Osaan nykyään aika nopeasti vaihtaa kanavaa sille myönteisen puolelle. Seuraava askel hengittelyn jälkeen siis tänääkin oli se, että aloin miettiä, mikä kaikki arjessani on hyvin. Löysin monta sellaista asiaa. Tilille tupsahtivat juuri vuokrarahat, katto siis pysyy pään päällä. Kehoni on kestänyt juoksua ja jumppatöitä hienosti. Minulla on kaksi toimivaa jalkaa, joilla voin kävellä ja juosta. Olemme olleet terveitä koko kevään ja lasten välinen nahistelukin on loppunut. Kuopus on alkanut nukkua öitään todella paljon paremmin. Minulla on ihania ihmisiä ympärilläni. Sain juuri viettää kaksi upeaa päivää Berliinissä. Löysin henkkamaukasta seitsemän euron leggingsit. Minulta kysyttiin maanantaina niskaselkä-tunnin jälkeen, että jatkanhan syksyllä, ja sain kuulla, että tuntini ovat olleet mukavia. Minulla on huomenna vapaapäivä. Keskimmäinen lapseni pääsee ala-asteelta. Esikoisen koulumenestys on mallillaan ja aikuislukio on hänelle sopiva ratkaisu. Kesällä on tiedossa pitkä loma.

Kirja ja minä 7 euron leggingseissä anopin äidin kutomalla ikivanhalla matolla.

Että enemmän hyvää kuin huonoa, sano. Viime aikojen vastoinkäymiset ovat universaalissa mittakaavassa pieniä murheita.

Entä sitten, jos jotkut asiat menevätkin samaan tyyliin kuin ajaisi jopolla juoksuhiekassa. Lienee silläkin jokin tarkoitus.

On ihanaa tuntea, kokea ja jopa ärsyyntyä puihin menneistä asioista. Jos elämä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, kuka sellaista jaksaisi. Vaikka sitten itkisi, murehtisi tovin ja olisi hetken harmistunut, ihanalta tuntuu muistaa se, että lopulta niin moni asia on niin hienosti. Tulee voittajaolo, sittenkin.

Lukaisin pari päivää sitten Chriss Prentissin kirjan Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books 2011). Nopeasti luettava, kiinnostava opus, joka käsittelee onnellisuuden taitoa ja vastoinkäymisten hyväksymisen opettelua. Monessa liemessä keitetty kirjan kirjoittaja kehottaa meitä reagoimaan asioihin niin, että miettisimme niiden olevan parasta, mitä meille voi tapahtua. Kirjoittaja myös uskoo, että suuri osa ihmisistä ei kykene moiseen ajatusmalliin ja jatkaa, että jos uskot, että jokin sinulle tapahtuva asia on paha, reagoit tapahtumaan tavalla, joka aiheuttaa sinulle lisää epämukavuutta ja kokemasi epämukavuus näyttää vahvistavan sitä, että tapahtuma todellakin oli ikävä. Ainoastaan näkemyksemme vaikeuksien olemassaolosta aiheuttaa meille ahdistusta ja hankaluuksia. Prentissin mukaan myös henkilökohtainen filosofiamme määrää, mitä meille tapahtuu. Hän kehoittaa meitä näkemään täydellisen totuuden siinä, mitä tapahtuu, kaikissa tilanteissa. Totuttaudu näkemään se jokaisessa tapahtumassa. Säästät lukemattomia tunteja, päiviä ja viikkoja, kun et turhaan valita tilanteista, jotka kääntyvät aina omaksi parhaaksesi, hän kirjoittaa. Jokainen elämän tapahtuma, jokainen tuskallinenkin kokemus, tarjoaa vain kaksi vaihtoehtoa: voit joko kirota sen ja sanoa sitä onnettomuudeksi, tai voit sanoa sitä onnenpotkuksi. Olen oppinut, että vain toinen noista vaihtoehdoista tuo meille onnellisuutta, ja se auttaa meitä levittämään onnellisuutta myös muille. 

Voi olla asioita, joissa on vaikea kuvitella, että se voisi olla parasta mitä meille tapahtuu, mutta ymmärrän kyllä sen, mitä Prentiss ajaa takaa. Kun esimerkiksi itse erosin reilusti yli vuosikymmenen kestäneestä parisuhteesta, kaikki meni niin pieleen kuin olla ja voi. Menetin osan ystävistäni (tosin osittain omasta halustani), menetin vasta remontoidun ihanan kotini, menetin itsetuntoni, menetin uskoni ja luottamukseni ihmisiin ja jouduin todella haastavaan taloudelliseen tilanteeseen. Silloin tuntui siltä, että menetin muutaman vuoden elämästäni, koska kesti kauan, että onnistuin nousemaan pinnalle syvistä uppeluksista. Silloin mietin, miten ikinä voin tilanteesta selvitä, mutta nykyään kiitän siitä, jos nyt en enää aivan päivittäin, niin varmasti viikottain. Koska koko se kaaos on parasta, mitä elämässäni on ikinä tapahtunut. Jos joku olisi väittänyt minulle silloin, että vielä koittaa päivä, kun ajattelen niin, että se olisi parasta, mitä minulle on tapahtunut, olisin varmasti loukkaantunut syvästi. Mutta kuinkas sitten kävikään. Ja välit ex-puolisoonkin ovat nykypäivänä kunnossa, vaikka sekin tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta tuolloin kaiken ollessa akuutisti päällä.

Ehkä siis nämä viime päivinä kokemani vastoinkäymiset ovat myös tie johonkin parempaan ja niilläkin lienee jokin tarkoituksensa. Nyt on näin.

Onnellista perjantaita sinulle!