Aina ei pysty, vaikka haluaa

Tässä eilen mietin, että olen onnekas, kun saan liikkua myös työkseni. Se, että jaksaa, haluaa tai pystyy liikkumaan, ei ole itsestäänselvyys. Ei edes siinä tapauksessa, vaikka haluaisi liikkua ja voida paremmin. Haluaisi päästä hyvään fyysiseen kuntoon ja olla terveempi. Tiedän itse, että liikuntaan liittyy paljon uskomuksia, ajatuksia, tunteita. Tiedän, ettei kaikille meistä ole helppoa vain lähteä liikkumaan. Ei, vaikka ihan oikeasti haluaisi ja tietäisi liikunnan hyvät vaikutukset.

Niin se vain on aika vierähtänyt, enkä hyvistä aikomuksistani huolimatta ole ohjausten lisäksi ehtinyt lainkaan keskittyä omaan treeniin. Juossut olen viimeksi 7.6. Helsinki Half Marathon -puolimaratonilla. En tiedä, mihin juoksuinnostukseni lopahti, kun olin vihdoin saanut juoksijan polvi -vaivanikin kuntoon. Pitkin kesää toki katselin lenkkitossujani, välillä ne kävivät käsissäni asti, mutta aina oli liian kuuma, liian kiire, liian sitä ja tätä. Tekosyitä riitti, enkä saanut itsestäni kiskottua irti syytä siihen, miksi en vain lähtenyt ovesta ulos juoksemaan. Samoin kävi joogaharrastukselleni ties kuinka monennen kerran. Heinäkuussa vietin aikaa ulkosaaristossa, jossa liikuntamahdollisuudet ovat rajatut. Siellä kuitenkin joogasin Yogobe-sovelluksen avulla. Tavoitteeni oli joogata kuukausi putkeen, ja 8 päivää sujuikin loistavasti ja jooga tuntui ihanalta. Sitten tuli yksi välipäivä, jonka jälkeen jooga jäi siihen. En siis onnistunut siinäkään.

Elokuussa omia ohjauksia alkoi olla jo enemmän, ja ohjasin parikymmentä tuntia. Syyskuussa alkoi syksykausi pyöriä, ja kuun vaihtuessa lokakuuksi huomasin ohjanneeni 50 tuntia erilaista liikuntaa: sisäpyöräilyä, Bodypumpia, niskaselkä-tuntia, funktionaalista treeniä, aerobiccia, intervallisteppiä, taukojumppaa. Lenkit jäivät tekemättä ja joogat harjoittamatta. Olin myös suunnittelut alkavani bodata, mutta niin se vain kuntosalikin jäi korkkaamatta. Olin kuitenkin liikkunut, toisina päivinä jopa neljä tuntia, joten en ottanut stressiä omasta treenistä. Nyt olen kuitenkin alkanut myös kaivata sitä omaa treeniaikaa, kun saan keskittyä vain itseeni, kehooni, tekemiini liikkeisiin ja omaan tekniikkaani. Kun ohjaan tunteja, en voi keskittyä omaan treeniin, vaan keskityn asiakkaisiin. Olen läsnä teille, vaikka siinä mukana liikunkin.

Kun vertaa parin vuoden takaiseen ohjausrepertuaariini, olen tyytyväinen siihen, kuinka monipuolisesti tunteja tällä hetkellä ohjaan. Silti voimaharjoittelu edes kerran viikkoon ei varmasti olisi pahasta. Toki lihaskunto vahvistuu tai ainakin sen taso pysyy yllä myös ohjaamillani lihaskuntotunneilla, mutta toistomäärät ovat kuitenkin suuret ja painomäärät taas paljon pienemmät kuin mitä kuntosalilla tekisin. Erityisen onnellinen olen niskaselkä-tunnista, joka kerran viikossa säännöllisesti tehtynä on tehnyt pelkkää hyvää selälleni ja erityisesti kehoni liikkuvuudelle. Kun ei riitä, että liikkuu, vaan pitää myös muistaa se, että liikkuu mahdollisimman monipuolisesti! Mitä enemmän keho saa erilaisia ärsykkeitä, sen parempi. Ja vielä tuosta liikkuvuusasiasta, on ollut ilo huomata, että myös niskaselkä-tunneilla käy paljon myös 20+ ikäisiä ihmisiä. Että nykypäivänä kun suuri osa meistä istuu koneella niin paljon, että ajan kanssa se alkaa vaikuttaa muun muassa ryhtiin, niin on ollut mahtavaa, että moni havahtuu niskaselkä-seudun vahvistamiseen ennen kuin ongelmia alkaa syntyä. Että liikutaan monipuolisesti siksi, että voitaisiin paremmin, eikä vasta sitten tulla niskaselkä-tunnille, kun hartia- ja selkävaivat alkavat olla sellaisia, että ilman liikuntaa ei pysty enää olemaan.

Vaikka omat liikuntamäärät näyttävät kirjoitettuna isoilta, tulee muistaa se, että se on työtäni. Olen oppinut kuuntelemaan kroppaani ja tiedän, milloin on aika hidastaa tahtia. Muutamiakin ylikuntokausia elämässäni läpikäyneenä en tahdo siihen rumbaan enää ikinä joutua, että keho alkaa oireilla ja vasta sitten ymmärrän hillitä tempoa. Itselleni tärkein jaksamiseen liittyvä asia tänä syksynä on ollut riittävä uni. Klo 21 olen sängyssä ja vähän sen jälkeen useimmiten unten mailla. Ja jos kovana treenipäivänä on mahdollista ottaa päiväunet, ne otan. Kallistan itseni sohvalle sikiöasentoon ja laitan kellon soimaan 25 minuuttia myöhemmäksi. Pikkutorkkujen jälkeen olenkin taas kuin uusi ihminen.

Omasta kokemuksesta tiedän myös sen, ettei liikkumaan lähteminen ole helppoa. Ei, vaikka haluaisi. Elämäntilanne vain voi olla niin haastava, ettei yksinkertaisesti jaksa liikuttaa itseään mihinkään suuntaan. Ei ole motivaatiota. Ei, vaikka useimmiten ainakin normaalissa vireystilassa ollessa liikunta virkistää ja energisoi. Tällaiseen tilanteeseen on onneksi saatavilla apua ja tukea ja silloin voi alkaa liikkua minimaalisin askelin. Itselle armollisena, ei itseään vihaten, että taas jäi sohvalle. Yksikin liikuntakerta viikossa on parempi kuin ei ollenkaan liikuntaa. Yksi säännöllinen kerta viikossa vaikka kuukauden ajan on parempi kuin liian raju aloitus ja liikunnan tyssääminen heti alkutekijöihinsä.

On myös ollut kausia. jolloin itse olen ollut kyllästynyt ohjaamiseen. Sellainen kausi on yleensä liittynyt hankalaan elämäntilanteeseen, kuten vaikka siihen, että kuopus valvotti ja herätti kaksi ensimmäistä vuottaan. Tuolloin olin vain niin loppu, että liikkuminen oli pakkopullaa. Ohjasin liikaa tilanteeseen nähden, en saanut nukkua, en palautunut, tuli fyysisiä ja henkisiä oireita ja lopulta koko vyyhti kruunautui ylikuntoon, minkä jälkeen liikkumaan lähteminen oli entistä ahdistavampaa. Muistan, miten pari vuotta sitten itkin väsymystä ääneen metrossa matkalla ohjaamaan. Siitä puoli tuntia olin ihmisten edessä muina miehinä. Yhtään ei ole ikävä noita aikoja, joista on nyt pari vuotta. Kuitenkin voin omakohtaisesti kertoa, että vaikka tilanne olisi ollut kuinka haastava ja liikunta tuntunut ällöimmältä jutulta ikinä, liikunnan ilo tulee takaisin tai se voi tulla silloinkin, vaikka sellaista ei olisi ikinä kokenutkaan. Ilo on vahvasti mukana joka kerta, kun itseäni johonkin suuntaan liikautan. Ohjaaminen on tunti toisensa jälkeen vain aivan ihanaa ja on upeaa saada ihmiset liikkumaan.

Ehkä juuri siksi osaan asettua työnkuvastani huolimatta ihan tavallisen liikkujan rooliin. Olen näiden 16 ohjausvuoden aikana kokenut niin paljon: leipiintymistä, väsymistä, ylikuntoa, liikapainoa, alipainoa. On ollut liikaa treeniä, liian vähän treeniä, ei ollenkaan treeniä, liikaa samantyyppistä treeniä. Liikunta on ollut välillä ihanaa, välillä peikko, joka kummittelee ajatuksissa ja piinaa. Se on myös tuntunut pakolta ja se, kun en ole liikkunut, on tuntunut itsepetokselta, luovuttamiselta, säälittävältä.

Vaikka iloitsen siitä, että nykyään taas nautin liikunnasta ja ennen kaikkea työstäni liikunnanohjaajana, en näitä huonojakaan liikuntakokemuksia ja liikkumattomia jaksoja vaihtaisi mihinkään. Asioissa on aina vähintään kaksi puolta, ja oman kokemuksen kautta niihin asioihin saa aina vain syvemmän otteen ja laajemman näkökulman. Sitä vain ymmärtää toista niin paljon paremmin, kun on itse ollut samassa suossa.

Iloisia treenihetkiä meille kaikille!

Kiitollinen ja onnellinen treenin jälkeen.