Olisinko voinut tehdä jotain toisin..

..no varmasti olisin, mutta turha jossitella!

Eilen kävin ohjaamassa ja jäin hetkeksi yliopistolle hoitamaan paria työhommaa. Siinä sitten aulassa istuessani ja konetta näpytellessäni seurasin sivusilmällä, kun nuori äiti puki noin parivuotiasta lastaan ja laittoi pienen ihmisen lopulta rattaisiin istumaan. Heillä näytti olevan todella hauskaa, lapsi venkoili ja kikatteli ja äidillä vaikutti olevan lapselle kaikki aika maailmassa. Heidän näkemisestään tuli todella hyvä mieli. Huomasin siinä sitten myös miettiväni, että jestas, siitä on pitkä aika, kun ensimmäistä kertaa olin samassa tilanteessa, nuorena äitinä esikoiseni kanssa. Samalla minuun iski jokin haikeus ja voimakas ajatus siitä, että noita aikoja en saa takaisin. Että vaikka joskus päivät tuntuivat pitkiltä, aika kuluu hemmetin nopeasti. Seuraavaksi aloin jo pohtia, että teinkö tuolloin todella parhaani vai olisinko voinut tehdä jotain toisin. No totta kai olisin voinut tehdä paljonkin asioita toisin, mutta kuten sanottu, mennyt on mennyttä ja meillä on vain tämä hetki. Uskon, että teemme parhaamme sillä hetkellä ja niillä eväillä, mitkä meillä ovat.

Seuraava ajatus olikin sitten se, että hei, onko mulla jokin orastava neljänkympin kriisi iskemässä, kun tuollaisia päähäni pulpahtelee. Hihittelin siinä puoliääneen ja makustelin ajatusta. En ole ikinä varsinaisesti kärsinyt mistään ikäkriiseistä, ja silloin, kun olisi pitänyt potea sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä, oli elämässä niin paljon muutoksia ja päässäni isompia keloja pyörimässä ettei iällä ollut mitään merkitystä.

Noooo siinä sitten hetken fiilistelin mennyttä ja mietin, että vaikka elämä on mennyt, miten se on mennyt, olen aina pärjännyt, selvinnyt ja saanut asiat hoidettua. Mutta että olenko aina elänyt täysillä ja nauttinut hetkestä? En todellakaan. Ihan liikaa olen miettinyt, mitä muut minusta ajattelevat. Olen liikaa takertunut pikku asioihin, kiukutellut, loukkaantunut, ollut vihainen ja katkera, jäänyt jumiin. Olen keskittynyt liikaa tekemiseen olemisen sijaan. En ole todellakaan ollut aina läsnä, vaan jossain kaukana, vaikka ulkokuoreni onkin paikalla ollut edustamassa itseäni. Liikaa olen yrittänyt muuttaa ihmisiä enkä ole keskittynyt siihen ainoaan, johon voin vaikuttaa, nimittäin itseeni. Liian vähän olen kohdellut itseäni rakkaudella ja asettanut muiden ihmisten tarpeita edelleni. Olen ollut liikaa joojoo, mä hoidan -tyyppi. Liian vähän olen kuunnellut sydäntäni ja antanut egon riehua. Mutta: kaikella on ollut tarkoituksensa ja erityisesti ne kovat paikat ja kolhut ovat opettaneet, kasvattaneet ja lopulta tuoneet hyvin paljon. Lopulta tärkeintä on, mitä nyt tekee, ei se, mitä olisi voinut tehdä toisin. Joka hetki minulla on mahdollisuus elää täysillä ja fiilistellen, nauttia kuin viimeistä päivää. Ja minusta tuntuu, että nykyään elän enemmän niin kuin ikinä aiemmin, vaikka arki on ihan samanlaista ellei paikoin jopa haastavampaa. Oikeasti nykyään voin sanoa eläväni, en vain hengittäväni ja raahautuvani päivästä toiseen.

Meillä on vain tämä hetki. Vaikka sinulla voi olla kiire, salli itsesti kuunnella ympäriltä kantautuvia ääniä. Salli itsesi katsella ympärillesi. Fiilistele, miltä sinusta juuri nyt tuntuu. Kysy itseltäsi, mitä sinulle kuuluu. Keskity hengitykseen. Kipristele varpaita. Kohtaa toinen ihminen. Ole läsnä hänelle. Hymyile ja naura. Joka hetki on oikea hetki alkaa elää.

Upeaa tätä hetkeä sinulle.

Tähän Reebokin puseroon törmäsin eilen. Maailmankaikkeus antaa jatkuvasti merkkejä!