Pienistä suurista asioista

Ihan mielettömän upeita ihmeitä olette lukijat kokeneet! Ja miten kaunista palautetta sainkaan blogistani. Pakko sanoa, että kyynel simmussa ja iho kananlihalla luin vastauksianne ja kommenttejanne Sisäinen voima -kirjan arvontaan, joka nyt on päättynyt. Kirja muuten on nyt loppu hyvin monesta paikasta, mutta uusi satsi tulee pian painosta. Uuden painoksen kanssa sattui yksi hassu juttu, mutta siitä lisää myöhemmin. Ja Sisäinen voima – osa 2 on jo hyvässä vauhdissa, siitäkin lisää myöhemmin. Kirjat arvon tulevan viikonlopun aikana ja viimeistään sunnuntaihin mennessä ilmoitan voittajille ja voittajat blogissa ja Facebookissa.

Omalla kohdallanikin on hyvää tapahtunut rutkasti viime päivinä, myös ihmeitä, pieniä ja suuria sellaisia. Yksi ihme on se, että sinunlaisesi mahtava tyyppi lukee kirjoituksiani monta kertaa viikossa! Ja mitä enemmän mualimalla tapahtuu surullisia asioita, sitä enemmän sitä omaa perusarkea osaa arvostaa. Että okei, vaikka muurahaiset ovat vallanneet keittiömme (ovat muuten kekseliäitä pikku kavereita ja löytävät ihan joka paikkaan, yök!), voin silti olla onnellinen ja suurin osa asioistani on hyvin, vaikka varmuutta ei ole monestakaan. On sentään katto pään päällä, on työpaikka, on terveyttä, on hyvät suhteet läheisiin. Pystyn kävelemään, urheilemaan, minulla on vaatteet päälläni, varaa ostaa bussilippu, vettä tulee hanasta, voin luottaa siihen, että julkiset liikennevälineet kulkevat, en ole vuosiin kokenut suuria menetyksiä, miten kaunista onkaan vaikka sataa vettä ja on sumuista. Minä silti näen ne kaikki harmaat sävyt, mikä sekään ei ole kaikille itsestäänselvyys.

Niin kaunista, että pyörryttää! Ja vieläpä ilmaista kaunista!

Välillä tuntuu niin typerältä se naiiviuus, millainen olin vielä kolmikymppisenä. Että silloin sitä mietti, mitä ihmiset itsestä ajattelee ja puhuu, hamusi koko ajan enemmän, jotta elämä näyttäisi ulospäin paremmalta, yritti olla ehkä jotain, mitä ei ollutkaan. Kuinka sitä jännitti uusissa tilanteissa ja yritti olla cool, vaikka muitakin lienee jännittänyt ihan yhtä lailla. Miten sitä nojasi helposti titteleihin eikä uskaltanut nähdä ihmistä niiden takana. Itse en myöskään osannut juuri arvostaa niitä asioita, joita nyt tarkastelen paikoin pieninä suurina ihmeinä ja joista osaan vilpittömästi iloita. Mutta toisaalta ajattelen taas, ettei sitä voi itselle olla vihainen siitä, mitä joskus ei ole osannut. Parempi, että lamppu syttyy jossain vaiheessa kuin ei syty ollenkaan. Itseä tulee kohdella rakkaudella ja ymmärtää, että kaikki on tarvittu, jotta on juuri nyt sellainen kuin on. Paijaan siis itseäni olkapäälle ja sanon, että voivoi, sellainen sinä olit. Mutta nyt sinä olet tällainen ja se on hyvä se.

Ja lisää kauneutta! Ooh!

Ja vielä toinen asia, joka näinä synkkien niin taloudellisten kuin muidenkin uutisten aikoina minua on runsaasti mietityttänyt on se, miten meidän kannattaisi olla vielä ystävällisempiä toisillemme. Miten tärkeää on huomioida toisia ja vaikka sitten sanoa jotain kaunista. Tänään tuli ainakin kolmelle ihmiselle hyvä mieli, kun neuvoin ventovieraan ihmisen etsimäänsä paikkaan. Sen jälkeen samassa hississä ollut tervehti minua lähtiessään, kun oli hymyssä suin kuunnellut keskusteluamme.

Se, että ei tunne jota kuta, ei ole este sille, etteikö voisi vaikka hymyillä tai sanoa jotain mukavaa. Miksi me olemme niin ujoja, kun olemme kuitenkin kaikki yhtä ja samaa, ihmisiä? Ehkä vain pelkäämme niin paljon, että emme saa vastakaikua, mikä sitten saattaa herättää itsessä häpeän ja nolouden tunteita. Sitä saattaa pelätä, että itse yrittää, eikä toinen vastaakaan. No mitä sitten? Se, miten toinen reagoi meidän ystävällisyyteemme, ei ole meidän asia, vaan sen toisen. Jos toinen ei osaa ottaa sitä vastaan, se ei ole meidän häpeämme. Sen vuoksi ei ainakaan kannata jättää käyttämättä tilanteita, joista voi syntyä mitä tahansa, vähintäänkin hauskoja keskusteluja ja hyvää mieltä.

Mutta miten syvässä nuo häpeän tuntemukset voivatkaan istua ja miten perusteellisilta ne voivat tuntua. Muistan, kun olin ekaluokkalainen ja silloinen paras kaverini soitti minulle kutsuakseen minut leikkimään luokseen. Innoissani pyöräilin mestoille ja soitin hänen ovikelloaan ja ihmettelin, kun kaveri ei tullutkaan avaamaan. Ei tullut, koska hän toisen kaverimme kanssa naureskeli ikkunassa eikä päästänytkään minua sisälle. Kun sitten itkien poistuin kotiini ja juuri ennen kotiovea kuivasin kyyneleeni, muistan, kuinka vanhempani kysyivät, että ai, etkö mennytkään leikkimään. Minua nolotti ja hävetti niin paljon, että olin tullut hetkellisesti hylätyksi, että valehtelin, että kaverini joutuikin lähtemään synttäreille. Hahhaa, enpä ole tuota tarinaa kertonut ikinä kellekään!

Mutta tällaisia me ihmiset vielä olemme, osa aikuisenakin. Häpeä on niin kamala ja vavisuttava tunne, että mieluummin olemme hiljaa ja huomaamattomia, ettemme joudu sitä kokemaan, ei missään tapauksessa. Se estää meitä myös tekemästä asioita, koska pelkäämme, että mokaamme, ja sehän se vasta häpeällistä olisikin!

Ei niin, eihän, sillä kerran täällä vain eletään, ainakin tässä muodossa. Mokistakin oppii!

P.s. Vastaisku ankeudelle -blogini on mukana Blogiringin Kesän kuumin blogi –arvonnassa. Voit antaa minulle äänesi (löydät minut lifestyle-kategoriasta) ja voit voittaa upean Arabian tuotepaketin, arvo 350 e. Olen kiitollinen äänistänne jo etukäteen, ei muuta kuin klikkailemaan!