Milloin sinä kysyit itseltäsi, mitä sinulle kuuluu?
Kröhöm. Rehellinen vastaus. En muista. Mutta tänään aion!
Viikonloppuna kävin ohjaamassa neljättä kertaa kehon ja mielen rentoutuskurssin Haminassa Jamilahden historiallisessa kartanomiljöössä. Osa porukasta oli tuttuja viime kevään kursseilta ja osa oli ennestään vieraita, mutta niinpä minua taas buukattiin paikalle osallistujienkin toimesta taas tulevaksi vuodeksi. Samalla linjalla jatkoimme: jumppasimme, rentouduimme, teimme erilaisia mielikuva- ja kirjoitusharjoituksia. Marraskuussa vedän mestassa painonhallintaan keskittyvän viikonlopun, jossa emme puhu ruoasta tai kaloreista, vaan syömiseen liittyvistä ajatuksista ja tunteista. Teemme taas rutkasti kirjoitusharjoituksia ja käsittelemme asiaa myös tavoitekartan muodossa.
Jamilahteen kun menee, tuntuu siltä kuin tulisi kesämökille tai kakkoskotiinsa. Paikan lämmin energia on hurmannut minut täysin ja viikonlopun kurssista jäi todella hyvä ja kiitollinen olo. On vain niin mieletöntä saada olla auttamassa ihmisiä voimaan paremmin. Minä en kerro, miten kenenkin pitäisi elää tai olla, vaan esitän kysymyksiä ja haastan tyyppejä erilaisin tehtävin oivaltamaan itse. Aina, kun kuulee, kun joku saa jonkin välähdyksen ja kokee oivalluksen, on se itsellenikin yhtä riemukasta. Mutta lopulta minä olen vain kanava ja pienessä auttajan roolissa. Oikeasti ihmiset löytävät vastauksia itsestään.
Ja miten niitä vastauksia voi sitten löytää itsestään? No pysähtymällä. Useimmilla meistä arki on yhtä hullunmyllyä ja kiirettä aamusta siihen asti, kun pään painaa tyynyyn puolikuolleena. Ei voi olettaa, että siinä arjen hektisyydessä löytäisi vastauksia mihinkään, kun ei ole aikaa edes kysyä itseltään, että kuinka voin tai mitä tällä hetkellä erityisesti tarvitsen.
Kurssilaisille viikonloppu tarkoittikin pysähtymistä arjen keskelle ja ajan ottamista vain itselle. Monelle sellainen on arjessa muuten mahdotonta. Viikonloppuna ei ollut puolisoa, lapsia, töitä, somea, kodin siivoamista, kauppareissuja, harrastuksia eikä mitään sellaista, joka olisi vaatinut osansa ajasta tai keskittymisestä. Itse ei tarvinnut miettiä, että mitä seuraavaksi. Sai vain olla ja tehdä, mitä sitten ohjelmassa olikaan.
Kurssillakin nousi esille se, miten moni meistä kamppailee ajankäytöllisten pulmien, jaksamisen ja niistä syntyvien riittämättömyyden tunteiden kanssa. Aika ei vain riitä kaikkeen eikä asioista ole aina helppoa luopua. Tai sitten elämäntilanne on sellainen, ettei ole mahdollista vähentää mistään, se koko palapeli vain nyt on osa arkea. Tuntuu, että monella työ vie jo mehut niin, ettei läsnäoloa ja keskittymiskykyä tahdo riittää enää kotona perheelle. Ja lapsille ollaan läsnä siinä siivouksen, pyykinpesun ja ruoanlaiton lomassa. Ja sitten tiristetään siitä, mistä voidaan, eli niistä omista intohimoista ja tarpeista, kuten liikunnasta, vaikka se oma hyvinvointihan on kaiken perusta. Oma hyvinvointi on se pakka, johon kaikki muu nojautuu.
Itse koen näitä samoja riittämättömyyden tunteita aina välillä ja mietin usein, mikä on se, mistä voisin vielä nipistää, jotta esimerkiksi olisin parempi äiti lapsilleni ja enemmän läsnä kotona. Aina kun olen jättänyt liikunnan minimiin, olen ollut jatkuvasti niin väsynyt, että viikonloppu kuluu työviikosta toipumiseen. Liikkuminen niin sisällä kuin ulkonakin on jaksamiseni kulmakivi. Vaikka kuinka väsyttäisi, liikkeelle on lähdettävä, tosin omaa kehoa kuunnellen. Liikunnasta saan niin paljon virtaa, että se vaikuttaa jaksamiseeni suorastaan räjähdysmäisesti.
Se, mistä olen sitten itse tiristänyt, ovat ikävä kyllä sosiaaliset suhteet. Jos vielä erottuani ja ennen uutta parisuhdetta puhelimeni soi ja piippasi jatkuvasti ja aina oli joku kylässä, nykyään harvoin. Toki kaikilla on ne omat juttunsa, mutta tosi vähän tulee tavattua ystäviä ihan kasvokkain. Siitä voin olla tyytyväinen, että kavereita on samalla työpaikalla. Aina voi sopia edes pikaisia lounastreffejä. Mutta selailin tässä eräänä päivänä puhelintani ja mietin, että osasta ennen niin läheisiä ihmisiä olen vieraantunut todella paljon. Toisaalta taas ne, jotka ovat kulkeneet kanssani täällä jo vuosia ja jopa vuosikymmeniä, ovat aina olemassa, vaikka näkisimme vain pari kertaa vuodessa.
Ja ihan oikeasti sitten, kun kädet eivät enää riitä kaikkeen, on vain pakko tehdä valintoja. Useimmiten löytyy jotain, josta voi vähentää. Itse en halua havahtua siihen, että nelivuotiaastakin on tullut aikuinen siinä kaiken muun ohella. En halua havahtua siihen, että minulla oli niin kiire koko ajan, etten ehtinyt elää, kun vain piti suorittaa, olla kiireinen ja selviytyä elämästä.
Syksy tarkoittaa itselleni aina uusia alkuja ja pientä karsimista. Liikunnasta en luovu, mutta somessa roikkumista voin vähentää entisestään. Some ei todellakaan ole mitenkään vain huono asia, mutta riittää, että siellä käy, ei jää asumaan. Läsnäoloa voi harjoitella, se on hyvä. Ja kodin ei senkään tarvitse aina kiiltää ihan tiptop.
Aika ajoin kannattaa miettiä, mikä itselle on tärkeää, juuri tässä hetkessä. Voi vaikka listata omat arvot kerran pari vuodessa ja kysyä itseltään rehellisesti, toteutuvatko ne paperille kirjatut arvot juuri nyt vai onko syytä tehdä muutoksia.
Se on jo alku kohti sitä elämää, jota haluaa elää. Se on jo alku kohti niitä tunnetiloja, joita haluaa tuntea.
Voimaa tiistaihin, sekin on toivoa täynnä!
Comments are closed.