Pelko on onnen käsijarru

Näin uskon. Ainakin yksi niistä jarruista.

Yhtäkkiä keskellä kirkasta syyspäivää se ajatus välähti. Siinä hetkessä tunnistin sen, että paikoin roudaan vieläkin mukanani mennyttä, ikivanhoja tapahtumia, joilla ei tässä hetkessä ole merkitystä, ei arvoa, ei tarvetta. Aika ajoin enemmän, useimmiten onneksi vähemmän, joskus en sentään ollenkaan.

No siinäpä sitten mietin, että miksi näin on ja ylipäänsä mikä on se, josta haluan pitää kiinni. Mitä roikkuminen jossain pian 10 tai jopa 20 vuoden takaisissa asioissa muka antaa itselleni? Vai onko mennyt jokin itseluomani turvapaikka, josta en lopullisesti ja täydellisesti vain osaa irrottautua. Että niin kauan kun gramofoni jauhaa samaa kipaletta edes vähän joissain tilanteissa, olen tavallaan turvassa uudelta. Vai pelkäänkö kadottavani elämästäni pitkän jakson, jos lopullisesti lakkaisin junnaamasta paikallani ja aloittaisin aina aamuni tyhjältä kankaalta. Mitä tapahtuisi, jos elisin elämää, jossa mikä vain olisi mahdollista. Elämää, jossa en määrittelisi itseäni ollenkaan enää kokemusteni kautta, vaan tämän hetken kautta. Ennen kaikkea lakkaisin pitämästä itseäni sinä pikkuruisena uhrina, jota heikkona hetkenä sorrun itsekin säälimään. En koskaan enää vetoaisi vanhaan, että minäminäminä-minulla on oikeus sanoa tai tehdä näin, koska minulle on sanottu ja tehty näin.

Hyviä muistoja on toki paljon, varmaankin enemmistö, mutta huomaan silti, että tämä menneisyyden mukana roudaaminen on ikävä kyllä keskittynyt enemmän niihin todellisiin solmukohtiin ja paskamaisiin hetkiin. Anteeksi olen antanut jo ajat sitten niin itselleni kuin muillekin, todella uskon niin vilpittömästi tehneeni. Useimmiten kun asioista puhuminen ei aiheuta tunnekuohuja ja sitä paitsi pystyn tarvittaessa kommunikoimaan asiallisesti ihmisen kanssa, joka on hankaloittanut paitsi omaa elämäänsä myös minun elämääni aika lailla.

Hetken jopa leikittelin sillä, että mitä jos en ikinä olisi alkanut työskennellä itseni, hyvinvointini ja paremman itsetuntemuksen hyväksi? Olisinko nyt totaalijumissa, ehkä vihainen ja katkeroitunutkin? Sillä tavalla ihminen ei auta itseään, vaan pahentaa tilannetta. Ja ainoa, kenen elämä siinä menee hukkaan, on kyseinen ihminen itse. Toki tällainen vaikuttaa myös läheisiin, mikä voi olla harmillista monen kannalta. Itsekin koen välillä varsinaista kärsimystä siitä, että elämäntilanteen muuttuessa voimani menivät selviytymiseen, enkä varmasti osannut olla paras äiti, perheenjäsen enkä ystävä. Mutta sitten muistan, että jossittelun sijaan hyväksyminen on paljon parempaa energiaa ja vie eteenpäin, ei sen miettiminen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Tämä löytyi kadulta.

Mutta kun kokee elämässä pettymyksiä ja luottamus petetään kerta toisen jälkeen, sitä jää helposti vuosiksi tilaan, jossa on vähän varuillaan. Sitä varmistelee asioita viimeiseen asti tai jopa omalla toiminnallaan hankaloittaa asioita ja vaikeuttaa ihmissuhteitakin, muka suojellakseen itseään. Kuitenkin se, että on kokenut pettymyksiä vaikkapa parisuhteessa, ei silti tarkoita, että niin täytyy käydä uudestaan. Tai jos luottamus on joskus petetty ystävän toimesta, ei se tarkoita sitä, että nyt ympärillä olevat ihmiset tekisivät samoin. Tai hieman kevyempi teema: jos saa joskus negatiivisen palautteen vaikka ohjaamastaan jumppatunnista, ei se tarkoita, että kaikki tunnilla olijat aina jatkossa ajattelevat niin.

Mutta jos koko ajan pelkää, ei pysty luottamaan. Sitä saattaa miettiä, että mitä jos nyt annan kaikkeni ja sitten taas sattuu. Sellainenhan on kuin elämistä käsijarru päällä, eikä sitä omaa onnea silloin jarruta kukaan muu kuin itse. Mieli maalaa uhkakuvia ja keksii tarinoita, jotka eivät ole totta.

Olisikin aika kamalaa, jos pelkäisi rakastaa. Olisi kamalaa, jos ei uskaltaisi alkaa luottaa uudestaan.

Mutta lopulta mikään ei ole kontrollissani. Ei toiset ihmiset, eivät asiat, ei edes oma elämä. Milloin vain voi sattua ja tapahtua mitä tahansa, mutta haluaako todella vanhana mummelina tai papparaisena miettiä, että olisitpa uskaltanut?

Itse tulin siihen tulokseen, että en halua joutua katumaan enää ikinä mitään. Haluan uskaltaa nyt ja olla tässä hetkessä rohkea. Haluan rakastaa täysillä ja luottaa ihmisiin, siitä huolimatta, että minua voi sattua vielä kymmenet kerrat. Haluan ymmärtää, että kaikki ne kivut ovat vain osa elämää. Niitä tapahtuu, mutta niiden ei tarvitse liimautua itseen loppuelämäksi.

Että vaikka elämä on yhtämittainen matka, se koostuu eri jaksoista. Että vaikka joskus on sattunut ja kovaa onkin, sillä ei tarvitse olla merkitystä enää nyt. Mukana ei tarvitse roudata niitä surullisia asioita, kun voi keskittyä hyvään ja tähän hetkeen.

Mitäpä jos lakkaisi pelkäämästä ja uskaltaisi vain. Mitäpä jos ei enää pelkäisi niin paljon ja uskaltaisi niin vähän? Eläminen on kuitenkin kummankin toimintatavan kanssa yhtä epävarmaa. Jotenkin minua kiehtoo tuo ensin mainittu enemmän.

Rohkeaa viikonloppua sinullekin.