Avainsana: rakkaus

Rakkaus tekemiseen on tärkeintä

Rakkaus tekemiseen on tärkeintä

Kiireisen työjakson jälkeen olen alkanut taas ilokseni huomata rakkautta siihen tekemiseen. Kun on liikaa tekemistä, tiukkoja aikatauluja, työpäivä hajoaa ja venyy epämääräiseksi säläksi eikä ilman itsensä johtamisen taitoja mistään tulisi mitään, on helppoa unohtaa se, että ai niin, mä teen tätä duunia, koska tykkään tästä. 

asiat saavat uudenlaisen merkityksen

asiat saavat uudenlaisen merkityksen

Pian pari viikkoa poikkeusaikoja takana. Yhä useimmilla asiat saavat uudenlaisen merkityksen. Rutiinit alkavat muodostua ja ihminen tottuu kaikkeen. Etätyöt sujuvat, 9-vuotias on ahkera kotikoulussa. Välillä ulkoillaan, syödään ja sitten taas jatketaan. Itse olen aloittanut työpäivät kuuden kieppeillä, jotta ehdin myös neuvoa tarvittaessa, pitämään yhteisiä taukoja 

Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää

Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää

Piti kirjoittaa Mont Blanc -juoksureissuun pakkaamisesta, mutta tuli pakottava tarve kirjoittaa muutama sana Popesta, pienestä kääpiölupasta, joka vieraili luonamme lyhyen, mutta iloisen ja ennen kaikkea ikimuistoisen hetken. Ajattelin eilen, että en ollut ennen Popen poismenoa ymmärtänyt eläimen ja ihmisen välisestä yhteydestä mitään tai siitä, millaisen jäljen pieni eläin voi ihmiseen jättää, mutta yhtäkkiä muistin Pyreneittenkoira Tiitun, jonka kanssa ehdin viettää maalla kesälapsena muutaman kesän. Kun Tiitu sitten kuoli yllättäen luusyöpään, tuntui se kauhean pahalta. Yhtä pahalta tuntui, kun Poppe eilen lähti luotamme yllättäen. Enkä ollut maailman eniten innoissani siitä, kun Poppe saapui talvella meille. Mutta kas, niin kiinnyin pieneen mustaan palleroon alta aikayksikön, ja sen touhuja oli mahtava seurata. En olisi voinut uskoa, että minusta tulee se ihminen, joka näyttelee kännykästä kanin kuvia myös heille, joita eläimet eivät niin kiinnosta.

Tiistaina olimme käyneet rokottamassa Popen kanien verenvuototautia vastaan, jotta sen voisi viedä ulos. Samalla tehtiin myös terveystarkastus, ja Popen todettiin olevan huippukunnossa. Perjantaina nukkumaan häkkiinsä meni mielestämme iloinen kaveri, kun taas lauantaina aamulla tilanne oli ihan toinen. Avasin häkin aina aamuisin, heti kun heräsin, ja Popen kanssa tulikin vietettyä monta aikaista aamua kaksin, kun muut vielä nukkuivat. Nyt lauantaina Poppe ei kuitenkaan meinannut saada hypättyä vessastaan ulos, ja laahasi takajalkojaan kummallisesti. Kun hän tuli häkistä ulos, meni hän jumppapallon taakse piiloon, joka tosin oli yksi hänen lempichillailupaikoistaan. Huoli nousi, onko kaikki hyvin, mutta kanit peittävät viimeiseen asti sairasteluitaan ja vammojaan.

Ehdimme kiintyä Poppeen ja Poppe meihin. En olisi voinut kuvitella, mitä tunteita pienen karvapallon poismeno herättää. Kiitos Poppe 6.12.2018-29.6.2019

Lähdin auttamaan vanhempiani viimeisissä muuttohommissa, mutta mösjöö ja tokaluokkalainen olivat Popen luona. Kävimme vielä kolmistaan pikaisesti ostamassa viimeisiä retkeilykamoja, ja kun palasimme kotiin, Poppe kyhjötti raasuna häkkinsä piilopaikassa. Soitimme eläinlääkärin päivystykseen, ja lähdimme samantien eläinlääkärille, hekin olivat sitä mieltä, että on tultava heti ja meitä huolestutti kovin pienen kääpiöluppamme tilanne. Nostimme Popen kuljetuskoppaan, ja pääsimme heti lääkärin vastaanotolle. Siinä vaiheessa alkoi mieleen nousta epäilys, että täältä ei ehkä ole paluuta yhdessä Popen kanssa. Lääkäri tutki Poppea ja sanoi, että oli mahdollisuus johonkin sairauteen (jonka nimeä en nyt muista). Hän myös ensin epäili, että Poppe olisi halvaantunut. Sitten lääkäri totesi, että ottaa Popen sisään eläinsairaalaan, antaa vahvan kipulääkkeen ja laittaa potilaan tiputukseen. Kun hän yritti nostaa Poppea seisomaan, takajalat eivät pitäneet ollenkaan.

Apein mielin, mutta iloisena siitä, että Poppe saa nyt apua, lähdimme hoitamaan viimeisiä hankintoja alppireissua varten, ja olimme juuri Partioaitan Outletin sovituskopissa, kun lääkäri soitti. Lääkäri sanoi, ettei kipulääkitys ollut parantanut potilaan vointia ollenkaan, ja vaihtoehtoina oli muutaman tuhat euroa maksava leikkaus sairaalahoitoineen, jonka onnistumisesta ei olisi mitään takeita ja josta syntyvä stressi voisi joka tapauksessa johtaa kuolemaan, tai nukutus lopulliseen uneen. Lääkäri epäili, että Poppe oli murtanut selkärankansa ja meille kerrottiin, että kanien takajalat ovat niin vahvat, että joskus niin saattaa käydä. Päätimme heti, että ei enää yhtään kärsimystä Popelle, vaan autuaampia niittyjä pienelle. Toimenpide tehtiin heti ja saimme hakea Popen kotiin pahvilaatikossa, johon oli piirretty sydän ja kirjoitettu Poppe. Poppe saa viimeisen lepopaikan kesäpaikastamme skärenistä. Emme koskaan saa tietää, mitä todella tapahtui, mutta emme olisi voinut tehdä mitään toisin. Illalla nukkumaan oli mennyt iloinen kaveri. Uskomme, että Poppe oli onnellinen kanssamme koko lyhyen elämänsä.

Ilta (ja aamu) olikin sitten tunteiden vuoristorataa. Oli surullista katsoa lasta, joka oli todella pahoillaan, mutta en olisi voinut kuvitella, että tuollainen karvapallo jättää noin ison loven myös meidän aikuisten sydämiin. Aamulla tuntui autiolta kun ei ollut Poppea, ei joka aamuista tassujen tepsuttelua, ilohyppyjä eikä häkin siivoamista, josta oli tullut jo aamurutiini. Meidät laumaansa hyväksynyt omapäinen mutta lempeä persoona oli poissa. Poppe opetti itselleni niin paljon ihmisen ja eläimen välisestä yhteydestä. Nyt ymmärrän taas paljon paremmin heitä, jotka oman rakkaan karvapalleronsa, oli kyse mistä tahansa eläimestä, menettävät.

Tuli taas mieleen se, että kiitollinen ja onnellinen kannattaa olla tässä hetkessä, ei vasta ensi maanantaina. Oli kyse sitten eläimistä tai ihmisistä, yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää. Ollaan onnellisia siitä, että ollaan.

Rakkautta sunnuntaihin,

Jenny

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Ajatukseni eivät vieneet kohti sitä arkea, jota halusin elää

Valitse innostua – arki muuttuu iloisemmaksi

Sullahan ei oo mikään juoksijan kroppa

Huonoin valmistautuminen maratonille – rennoin juoksu ikinä

Nuuksiossa juoksemassa alppijengin kanssa

 

 

 

Nyt on näin – paluu tähän hetkeen

Nyt on näin – paluu tähän hetkeen

Tadaa! Parin päivän 24/7-makoilusta on ollut se hyöty, että huomasin, että viime aikoina olen vatvonut ja analysoinut ihan liikaa kaikkea sen sijaan, että olisin keskittynyt elämään tässä hetkessä. Jonnekin matkan varrelle oli kadonnut myös se semihuoleton Nyt on näin, sitten taas toisin -asenne, jossa otetaan se 

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Jos olet vahva, auta muita + Uuteen nousuun -kirjapakettien-arvonta

Suunnistaja kirjoitti Instagramissaan jokunen päivä sitten näin: Help people to find their braveness and strength. If you are strong, it is your responsibility to do that.  Sen jälkeen en ole saanut tuota ajatusta pois päästäni, sillä olen jo pitkään ajatellut hyvin samalla tavalla: Auta muita 

Epäuskon hetkellä ajattele rakkautta

Epäuskon hetkellä ajattele rakkautta

”Ajattele, että suhun vain virtaa rakkautta ihan joka puolelta loputtomasti. Sitä vain tulvii niin paljon, että sä olet kokonaan sen peitossa eikä se lopu ollenkaan.”

Ok: Epäuskon hetkellä ajattelen rakkautta.

Jotakuinkin noin kuin tuossa virkkeessä yllä neuvoi ystäväni, kun puhuimme eräästä tulevasta asiasta ja siihen liittyvästä, pinnalle puskevasta, mutta onneksi kuitenkin vain ajoittaisesta epäuskostani. Vaikka kuinka haluaisin uskoa omiin mahdollisuuksiini, tuntuu, että ajatukseni oikein yrittämällä yrittävät löytää asioita, etten onnistuisi tai ettei tämä tietty asia olisi itselleni mahdollista. Se ei ole hyvä juttu, sillä negatiiviset kelat, asioiden murehtiminen valmiiksi etukäteen, asioiden katastrofikelailu ja ennen kaikkea epäonnistumisen fiilistely vievät energiaa ja aikaa keskittymiseltä ja valmistautumiselta. Vaikka sitä tietää, että on itse hyvin valmistautunut ja omat mahdollisuudet ovat hyvät ja vähintäänkin samanlaiset kuin monilla muillakin, sitä on niin helppo alkaa kuunnella sitä epäuskon ääntä ja lopettaa uskominen itseensä. En oikeasti voi käsittää, mistä se ääni aina onnistuukin tietyin väliajoin saapumaan paikalle ja pilaamaan fiiiksiä ja valmistautumista.

Rakkaus virtaa! Pidän sen fiiliksen. kuva: Timo Turkka.

Turvallisinta olisi pysytellä vanhassa

Uskon, että kun kyse on asioista, jotka muuttavat paljon tai jossain määrin arkea, epäonnistumisen pelko nousee senkin takia, ettei tiedetä, mitä tapahtuu, jos onnistuu eikä oikein tiedetä sitäkään mitä tapahtuu, jos homma meneekin puihin. Paljon turvallisempaa on pysytellä siinä samassa vanhassa, oli kyse mistä tahansa. On kuitenkin hyvin inhimillistä ja normaalia, että uudet asiat pelottavat ja jännittävät.

Ainakin itselläni epäuskon takana on usein pelkoa, joka sitten saattaa alkaa rönsyillä. Mutta jos ei koskaan uskaltaisi tehdä mitään uutta, ei mitään uutta voisi tapahtua. Ja jos ei ole täysin tyytyväinen nykyhetkeen, vaan tietää, että oma potentiaali kantaisi paljon pidemmällekin kuin missä sitä nyt saa toteuttaa, en vain voi olla ja ummistaa silmiäni. Kokeiltava on, lopputuloksesta viis!

Rakkaus virratkoon tänä sunnuntaina

Unohdin tuon rakkausjutun pariksi päiväksi, mutta tänä aamuna, kun heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, kuulin ensimmäisenä ystäväni sanat mielessäni: ”Ajattele, että suhun vain virtaa rakkautta ihan joka puolelta loputtomasti. Sitä vain tulvii niin paljon, että sä olet kokonaan sen peitossa eikä se lopu ollenkaan.”

Tällaisilla ajatuksilla tähän sunnuntaihin! Mahtavaa päivää!

Jenny

Mitä rakkaus tekisi?

Mitä rakkaus tekisi?

Mitä rakkaus tekisi? Ainakaan se ei kiukuttele siksi, että sillä on nuha, nälkä, työstressi tai sitä muuten vain vatuttaa. Tämä yksinkertainen lause voi pelastaa monta huonoa hetkeä ja muuttaa ärsytyksen samantien ystävällisyydeksi. Tajusin osittain itse, osittain Kati Susiahon valmennuksessa (jossa käyn kerran kuussa), että kun 

Stressistä valoon

Stressistä valoon

Tänään aamulla päätin, että nyt se kaikenmoinen turhasta ja asiastakin stressaaminen saa loppua. Olen nyt nähnyt sitä taas riittävästi, eikä se tuo toivottuja lopputuloksia. Enhän koskaan, en missään elämänvaiheessa, en edes silloin kun on oikeasti ollut monin tavoin v a i k e a a, 

Lisää rakkautta arkeen

Lisää rakkautta arkeen

Jos tässä arjen hässäkässä jäävät ystävyyssuhteet helposti hunningolle, niin eipä sitä aikaa kyllä juuri ole parisuhteellekaan. Toki tämäkin voi olla priorisointikysymys, enkä valita, mutta aika harvoin sitä nykyään haluaa lasta laittaa hoitoon siksi, että pääsisi itse viettämään parisuhdeaikaa, vaikka sekin on tärkeätä. Miten saisi lisää rakkautta arkeen?

Ehkä parisuhdeajan vähyys johtuu siitä, että kokemuksesta tiedän, että lapset ovat vain kerran pieniä. Yhtäkkiä he ovat 21 ja 17 ja sitten on turha jossitella, että olisinpa ollut läsnä. Siksi mielellään hengaankin ydinperheenä ekaluokkalaisen ja puolison kanssa, koska tiedän, että jossain vaiheessa koittaa se aika, kun vanhempien seura muuttuu jonkin verran epäkiinnostavaksi ja sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa on vaikka muille jakaa.

Lisää rakkautta arkeen!

Mutta miten sitten säilyttää se kipinä ja ylipäänsä keskusteluyhteys sen puolison kanssa, jos ei enää kurahousujen ja sata kertaa yössä heräilevän taaperon keskellä kuten vielä jokunen vuosi sitten, niin kuitenkin tässä arjen hässäkässä? Kun tuntuu, että päivät ovat aamusta iltaan aika ohjelmoituja, ainakin jos itsekin mahdollisesti haluaa harrastaa jotain (juoksua) töiden lisäksi. Sitä muuttuu helposti toiselle vieraaksi, kaveriksi ja tyypiksi, jonka kanssa sumplitaan lapsen menoja, omia menoja, yhteisiä menoja ja koko perheen menoja kalenteri kädessä. Raksitaan ruutuja, varataan päiviä, tehdään suunnitelmia, ratkaistaan pulmia ja samalla apua, unohdetaan ehkä elää yhdessä ja saatetaanpa unohtaa sekin, miten yhteiseen ruokapöytään on edes päädytty.

Ja kun olisikin vain se työ ja lapsi tai lapset, mutta kun on kaikki se arki, mikä pitäisi hoitaa, kuten autonrenkaiden vaihto, ikkunoiden pesu, jääkaapin viikottainen täyttö, ruoanlaitto, pyykinpesu ja siivoaminen, vanhempainilta, harrastuksen kevätjuhla, terveystarkastus ja vaikka mitä. Eteisemme naulakon alla kasvaa tällä hetkellä Matterhornin korkuinen kenkä- ja tossupino, jota katselin taas tänään sillä silmällä, että millähän ajalla tuonkin järjestäisi, siistisi ja laittaisi ojennukseen. Tiedän, että oma tilanteeni on vielä helppo. Ei ole erityislapsia eikä jaloissa hääriviä pikkuisia pienellä ikäerolla. Nostankin hattua jokaiselle, jolla on vielä jotain spessua elämässään tämän kaiken muun ohella.

Mutta sitten jos se arki nyppii, on niin helppoa nähdä toisissa niitä virheitä, koska on helpompi olla pettynyt, väsynyt ja kiukkuinen kuin käsitellä niitä omia (kamalia) tunteita. Itse olen käynyt tässä muutaman viikon terapiakeskustelua itseni kanssa, avautunut itselleni kuin instagramissa ja tunnustellut viime parina viikkona tuntemiani tunteita. Ja tulinpa siihen lopputulokseen, että ihan itsessäni on ollut se vika, ei yhteiskunnassa, perheessä, pyöräkellarin ärsyttävässä pyöräsumassa tai ruokakaupan kassassa, joka ojensi vaihtorahat sekunnin sadasosan liian hitaasti sinä päivänä, kun minun piti ehtiä tiettyyn bussiin.

Kaikista kiperimmällä hetkellä, jolloin tunsin olevani ihan ding dong hukassa itseni kanssa, satuin avaamaan jonkun niistä kymmenistä muistivihoista, joita minulla on ripoteltuna siellä täällä, kaapeissa ja laatikoissa (muuta en enää juuri keräilekään).

Lakkaa rakastamasta ihmistä sellaisena kuin hän voisi olla, rakasta häntä sellaisena kuin hän on. 

Ah, mitkä taikasanat. Toimivat niin itsen, puolison, perheenjäsenen kuin satunnaisen vastaantulijan kanssa.

Mutta miten sitten säilyttää se kipinä ja ylipäänsä keskusteluyhteys sen puolison kanssa, jos ei enää kurahousujen ja sata kertaa yössä heräilevän taaperon keskellä kuten vielä jokunen vuosi sitten, niin kuitenkin tässä arjen hässäkässä?

Lakkaa rakastamasta ihmistä sellaisena kuin hän voisi olla, rakasta häntä sellaisena kuin hän on. 

Ihanaa aurinkoista viikonloppua!

Jenny

Onko sellainen ihminen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, joka sanoo toiselle rumasti?

Onko sellainen ihminen tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, joka sanoo toiselle rumasti?

Jo jonkin aikaa on pitänyt kirjoittaa siitä, mitä ihmiset sanovat netissä toisilleen. V*ittuilu ja asiaton kommentointi eivät ole rehellisyyttä ja avoimuutta. Toiselle rumasti kommentoiva ihminen ei voi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä? Eihän? Kuinka moni asia jäisi sanomatta, jos se pitäisikin kirjoittamisen (joko anonyymisti tai sitten