Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää

Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää

Piti kirjoittaa Mont Blanc -juoksureissuun pakkaamisesta, mutta tuli pakottava tarve kirjoittaa muutama sana Popesta, pienestä kääpiölupasta, joka vieraili luonamme lyhyen, mutta iloisen ja ennen kaikkea ikimuistoisen hetken. Ajattelin eilen, että en ollut ennen Popen poismenoa ymmärtänyt eläimen ja ihmisen välisestä yhteydestä mitään tai siitä, millaisen jäljen pieni eläin voi ihmiseen jättää, mutta yhtäkkiä muistin Pyreneittenkoira Tiitun, jonka kanssa ehdin viettää maalla kesälapsena muutaman kesän. Kun Tiitu sitten kuoli yllättäen luusyöpään, tuntui se kauhean pahalta. Yhtä pahalta tuntui, kun Poppe eilen lähti luotamme yllättäen. Enkä ollut maailman eniten innoissani siitä, kun Poppe saapui talvella meille. Mutta kas, niin kiinnyin pieneen mustaan palleroon alta aikayksikön, ja sen touhuja oli mahtava seurata. En olisi voinut uskoa, että minusta tulee se ihminen, joka näyttelee kännykästä kanin kuvia myös heille, joita eläimet eivät niin kiinnosta.

Tiistaina olimme käyneet rokottamassa Popen kanien verenvuototautia vastaan, jotta sen voisi viedä ulos. Samalla tehtiin myös terveystarkastus, ja Popen todettiin olevan huippukunnossa. Perjantaina nukkumaan häkkiinsä meni mielestämme iloinen kaveri, kun taas lauantaina aamulla tilanne oli ihan toinen. Avasin häkin aina aamuisin, heti kun heräsin, ja Popen kanssa tulikin vietettyä monta aikaista aamua kaksin, kun muut vielä nukkuivat. Nyt lauantaina Poppe ei kuitenkaan meinannut saada hypättyä vessastaan ulos, ja laahasi takajalkojaan kummallisesti. Kun hän tuli häkistä ulos, meni hän jumppapallon taakse piiloon, joka tosin oli yksi hänen lempichillailupaikoistaan. Huoli nousi, onko kaikki hyvin, mutta kanit peittävät viimeiseen asti sairasteluitaan ja vammojaan.

Ehdimme kiintyä Poppeen ja Poppe meihin. En olisi voinut kuvitella, mitä tunteita pienen karvapallon poismeno herättää. Kiitos Poppe 6.12.2018-29.6.2019

Lähdin auttamaan vanhempiani viimeisissä muuttohommissa, mutta mösjöö ja tokaluokkalainen olivat Popen luona. Kävimme vielä kolmistaan pikaisesti ostamassa viimeisiä retkeilykamoja, ja kun palasimme kotiin, Poppe kyhjötti raasuna häkkinsä piilopaikassa. Soitimme eläinlääkärin päivystykseen, ja lähdimme samantien eläinlääkärille, hekin olivat sitä mieltä, että on tultava heti ja meitä huolestutti kovin pienen kääpiöluppamme tilanne. Nostimme Popen kuljetuskoppaan, ja pääsimme heti lääkärin vastaanotolle. Siinä vaiheessa alkoi mieleen nousta epäilys, että täältä ei ehkä ole paluuta yhdessä Popen kanssa. Lääkäri tutki Poppea ja sanoi, että oli mahdollisuus johonkin sairauteen (jonka nimeä en nyt muista). Hän myös ensin epäili, että Poppe olisi halvaantunut. Sitten lääkäri totesi, että ottaa Popen sisään eläinsairaalaan, antaa vahvan kipulääkkeen ja laittaa potilaan tiputukseen. Kun hän yritti nostaa Poppea seisomaan, takajalat eivät pitäneet ollenkaan.

Apein mielin, mutta iloisena siitä, että Poppe saa nyt apua, lähdimme hoitamaan viimeisiä hankintoja alppireissua varten, ja olimme juuri Partioaitan Outletin sovituskopissa, kun lääkäri soitti. Lääkäri sanoi, ettei kipulääkitys ollut parantanut potilaan vointia ollenkaan, ja vaihtoehtoina oli muutaman tuhat euroa maksava leikkaus sairaalahoitoineen, jonka onnistumisesta ei olisi mitään takeita ja josta syntyvä stressi voisi joka tapauksessa johtaa kuolemaan, tai nukutus lopulliseen uneen. Lääkäri epäili, että Poppe oli murtanut selkärankansa ja meille kerrottiin, että kanien takajalat ovat niin vahvat, että joskus niin saattaa käydä. Päätimme heti, että ei enää yhtään kärsimystä Popelle, vaan autuaampia niittyjä pienelle. Toimenpide tehtiin heti ja saimme hakea Popen kotiin pahvilaatikossa, johon oli piirretty sydän ja kirjoitettu Poppe. Poppe saa viimeisen lepopaikan kesäpaikastamme skärenistä. Emme koskaan saa tietää, mitä todella tapahtui, mutta emme olisi voinut tehdä mitään toisin. Illalla nukkumaan oli mennyt iloinen kaveri. Uskomme, että Poppe oli onnellinen kanssamme koko lyhyen elämänsä.

Ilta (ja aamu) olikin sitten tunteiden vuoristorataa. Oli surullista katsoa lasta, joka oli todella pahoillaan, mutta en olisi voinut kuvitella, että tuollainen karvapallo jättää noin ison loven myös meidän aikuisten sydämiin. Aamulla tuntui autiolta kun ei ollut Poppea, ei joka aamuista tassujen tepsuttelua, ilohyppyjä eikä häkin siivoamista, josta oli tullut jo aamurutiini. Meidät laumaansa hyväksynyt omapäinen mutta lempeä persoona oli poissa. Poppe opetti itselleni niin paljon ihmisen ja eläimen välisestä yhteydestä. Nyt ymmärrän taas paljon paremmin heitä, jotka oman rakkaan karvapalleronsa, oli kyse mistä tahansa eläimestä, menettävät.

Tuli taas mieleen se, että kiitollinen ja onnellinen kannattaa olla tässä hetkessä, ei vasta ensi maanantaina. Oli kyse sitten eläimistä tai ihmisistä, yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää. Ollaan onnellisia siitä, että ollaan.

Rakkautta sunnuntaihin,

Jenny

P.s. Sydän tuohon alas on tullut jäädäkseen. Saa painaa, kiitos <3

Ajatukseni eivät vieneet kohti sitä arkea, jota halusin elää

Valitse innostua – arki muuttuu iloisemmaksi

Sullahan ei oo mikään juoksijan kroppa

Huonoin valmistautuminen maratonille – rennoin juoksu ikinä

Nuuksiossa juoksemassa alppijengin kanssa

 

 

 



2 thoughts on “Yhtenä hetkenä sitä on, ja toisena ei enää”

  • Upea kirjoitus <3

    Eläimet ovat vaan niin tärkeitä ja rakkaita. Antavat meille syyn elää hetkessä ja olla läsnä. Ovat aina iloisia ja hauskuuttavat meitä. Tuottaen joskus harmaita hiuksia ja hermojen kiristelyjä. Mutta parhaimmat hetket olen saanut viettää eläinystävieni parissa 🙂 oli kyse sitten rakkaasta koirasta, hevosesta, hamsterista tai kanista. Eläimet antavat meille niin paljon.

    Ja olen onnellinen kun pääsin vihdoin unelmatyöni pariin, työskentelemään eläinten ja eläinihmisten kanssa, auttamaan heitä ja kuuntelemaan heidän tarinoitaan, heidän rakkaista karvakamuista 🙂

    Suuren suuret osanotot Poppesta <3 ihanaa kuitenkin kun saitte viettää upeita hetkiä kaninne kanssa 🙂 saitte paljon ihania muistoja ja saitte kokea eläimen tuoman rakkauden ja ilon 🙂

    • Kiitos Hannah-Tuulia! Poppe on nyt ikuisesti meidän kanssamme saaristossa, haudattuna ison tammen kupeeseen.
      Hän säilyy muistoissamme aina.
      Onnea sun unelmatyöstä! Kuulostaa ihan mahtavalta. Oon iloinen sun puolesta <3 Tai paremminkin iloitsen kanssasi, vaikka virtuaalisesti!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *