Jännittämisestä voi päästä eroon

Kyllä, ihan oikeasti voi!

Oletko sinäkin jännittäjä? Minä olen ollut. Mutta hyvä uutinen tulee tässä: en ole enää ja sinäkin voit päästä eroon jännittämisestä.

Toki ennen jotain itselleni uutta tilannetta vatsassa saattaa kipristellä hieman, mutta koen, että se on jotain, joka ajaa minua kohti parhainta mahdollista suoritusta ja kuuluu uuteen asiaan. Pieni jännitys siis on hyvästä. Mutta sellaisesta kaiken energian vievästä, vatsan ympäri kääntävästä jännittämisestä voi päästä yli, kun vain tarpeeksi altistaa itseä ja uskaltaa tehdä valintoja, jotka ohjaavat pois sieltä turva-alueelta. On aika sääli, että joskus jännittäminen saa ihmisen toimimaan päinvastoin kuin hän haluaisi toimia. Jännittäminen voi lamauttaa niin, ettei uusia kokemuksia synny, koska niille ei uskalla antaa mahdollisuutta. Uskon kuitenkin, että se, että pitää itseään jännittäjänä, on vain uskomus ja valheellinen ajatus. Se on voinut saada alkunsa pienestä, mutta se on saattanutkin muuttua valtavaksi peikoksi.

Oma uskomukseni itsestäni jännittäjänä kulki kanssani varmasti ainakin parikymmentä vuotta. Olin sitä tyyppiä, joka punasteli ahdistuneena kädet täristen pitäessään esitelmää koulukavereille, joista suurin osa oli hei haloo, vieläpä ystäviäni. Kun jouduin luokan eteen, luulin usein kuolevani siihen paikkaan. En useinkaan muistanut pitämistäni esitelmistä myöhemmin sanaakaan. Lisäksi välttelin viimeiseen asti ihmisten eteen joutumista. Tilanteessa, jossa jouduin esittelemään itseni ryhmässä, en pystynyt keskittymään toisten kertomuksiin ollenkaan. Kädet hikoillen odotin omaa vuoroani ja sanat vain jäivät kurkkuuni kiinni. Joskus tunsin, miten kovaa sydämeni hakkasi ja olin varma, että muutkin kuulivat sen. TUMS-TUMS-TUMS.

Liikunta on hyvä tapa lieventää jännitystä.

Parikymppisenä aloin sitten hikeentyä itseeni ja hankin kaksi ammattia, joissa joudun yhä olemaan ihmisten edessä: sekä liikunnanohjaajana että toimittajana. Ennen ensimmäisiä ohjaamiani tunteja jännitin niin, että jouduin halailemaan vessanpönttöä. Toimittajan roolissakin sain olla ihmisten kanssa paljon tekemisissä, ja saan yhä, kiitos siitä. Pikku hiljaa aloin tulla toimeen jännityksen kanssa, eikä se enää vaikeuttanut arkeani tai ainakaan estänyt elämästä ja kokemasta. Toki punastelin yhä ja teen sitä itse asiassa joskus vieläkin, erityisesti jos olen väsynyt tai stressaantunut, mutta enemmän otan sen yhtenä piirteenäni kuin ongelmana. Jos se jotain häiritsee, niin voi voi. Voihan se kertoa jollekulle epävarmuudesta, mutta uskon kuitenkin ihmisten aistivan todellisen energiani.

Lopullisesti sisuunnuin jännittämiseen sen jälkeen, kun nuorimmaiseni syntyi. Päätin tietoisesti alkaa taltuttaa jännitystä ja aloin ajaa itseäni tilanteisiin, joissa olin esillä muiden edessä, yksin isolla lavalla, täysin suojattomana, itsenäni, ilman mitään, minkä taakse piiloutua.

Luonnossa oleminen vie jännitystä myös. Sitä jotenkin ymmärtää, ettei mitään hätää ole.

Ensimmäinen virallinen esiintyminen puhujana oli eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa. Selvisin siitä. Huomasin, että jopa nautin kyseisestä tilanteesta, vaikka se aluksi epämukavalta tuntuikin. Myös ensimmäinen vetämäni ryhmävalmennus jännitti aluksi. Mutta siitäkin selvittiin, kaiken kaikkiaan 8 kertaa. Sen jälkeen olen tehnyt lukuisia henkilökohtaisia valmennuksia ja vetänyt täysin yksin neljä viikonloppukurssia. Olen ollut kirjamessuilla ja puhunut radiossa. Olen kertonut kokemuksistani kymmenien ihmisten edessä ja puhunut erilaisissa tilaisuuksissa. Ihmisiä koutsatessani tai heille puhuessani en enää edes muista, että tavallaan olen ryhmän keskipisteenä kaikkien katseiden kohteena. Enkä enää oikein edes muista sitä, miten kovaa ja ennen kaikkea miksi ja mitä joskus jännitin. En jossittele sitäkään, mitä kaikkea jännittäminen esti minua tekemästä.

Kai vain pelkäsin, että mokaan. En silloin uskaltanut tarttua uuteen, kun epäilin kykyjäni selviytyä. Ennen kuin edes olin ryhtynyt toimeen, olin nähnyt itseni tekemässä jotenkin väärin tai nolosti. Ennen kuin olin ryhtynyt toimeen, olin nähnyt itseni muiden silmissä tekemässä väärin. Joskus olin jo kuvitellut katastrofaalisen lopputuloksen ennen kuin olin ehtinyt evääni liikauttaa, sanoa kyllä. Ja sittenpä sitä oli helppo vastata ei, koska kuka nyt haluaisi vapaaehtoisesti mokata. Silloinhan muut nauraisivat itselle. Sitä alkaisi näyttää urpolta toisten silmissä.

Ja ajatteles, kaikki nämä ajatukset ovat ihan vain omassa päässä!

Kun muistaa hengittää, niin hommat sujuvat!

Toki joihinkin työtilanteisiin olen jo niin tottunut, että ne menevät osittain rutiinilla ja olen sisäistänyt sen, että minulla ei ole mitään pelättävää. Esiintymisjännitystä, oli kyse sitten muutamalle sukulaiselle, työkavereille kokouksessa tai täpötäydelle jäähallille puhumisesta, voi hillitä, vaikka tukahduttaa sitä ei kannata, kuten ei muitakaan tunteita. Ensinnäkin itse ajattelen esiintymisestä nykyään niin, ettei esiintyminen tai puhuminen ihmisten edessä ole pakko, vaan jotain, jota itse haluan tehdä ja jolle sydämeni palaa. Koska niinhän se on, jos esiintyminen olisi pakko, se olisi mahdollista lopulta välttää sanomalla ei. Sitä ehkä silloin jonkin verran säästäisi itseään, mutta itseään säästelemällä ei synny mitään uutta eikä kovin luovaa. Uutta syntyy sillä, että tekee asioita, jotka itseä pelottavat ja tekee niitä myös säännöllisesti.

Uskon siihen, että altistamalla itsensä epämukavuuteen ihminen kasvaa, kehittyy ja alkaa löytää itsestään uusia puolia, jopa sitä karismaa, jota ei ole ehkä huomannut aiemmin, mutta joka meissä kaikissa kyllä on. Sinussakin.

Esiintyessä kannattaa myös muistaa, että yleisö joitain yksittäisiä poikkeuksia huomioimatta on esiintyjän puolella ja toivoo, että esiintyjä onnistuu. Ja kun vielä ajattelee, että on esillä antamassa toisille jotain ajateltavaa ja ehkä uusia oivalluksia ja kokemuksia, tilanne tuntuu ainakin itsestäni helpottavammalta. Kun uskon asiaani, onnistun. Itseään vähättelemällä ei pääse pitkälle.

Usein meidän tarinamme itsestämme ja itse luomamme roolit ovat meille turhia taakkoja. Usein ne muodostuvat siitä, miten me luulemme ja kuvittelemme muiden meidät näkevän. Ne ovat yhtä totta kuin uskomukset omissa pääkopissamme eli eivät totta ollenkaan.

Sinäkin pystyt mihin vain, muista se. Pystyt puhumaan vaikka tuhannelle ihmiselle! Oma tavoitteeni on täyttää vielä joskus Finlandia-talo. Saa nähdä, milloin se tapahtuu.

P.s. Ja koska haluan varta vasten altistaa itseäni uusille kokemuksille, minua haastatellaan loppuviikosta telkkariin, vieläpä kielellä, joka ei ole äidinkieleni! Kerron, kun etukäteen purkitettu homma tulee ulos. Pitäkää peukkuja!