Ah, arjen kaksoiselämä

Juhannuksena ehdin lueskella ja levätä niin, että olin varma, että olisin sen jälkeen täynnä innostunutta ajatuksen virtaa ja blogini täyttyisi positiivisista asioista. Nautin jo etukäteen ajatuksesta, miten ihanaa olisi hehkuttaa, kuinka elämä nyt vain on niin ihanaa, sillä sitähän se useimmiten on, suruistaan ja vastoinkäymisistäänkin huolimatta. Mutta sen sijaan, että olisin pursuillut loistavia elämänohjeita, istuinkin yllättäen sateisessa kannonnokassa kysymysmerkkinä ja näytin kumisaappaissani aivan biologilta. Ärsyynnyin omasta ristiriitaisuudestani. Olin ehtinyt ajatella kaikenlaista ja yhtäkkiä ymmärsin, miten väsynyt, stressaantunut ja tyytymätön olinkaan. Kuluneina viikkoina olin tehnyt liikaa asioita, ollut työasioiden vuoksi liian paljon pois lasteni luota ja joutunut stressaamaan duunijutuista, joita muut eivät olleet lupauksistaan huolimatta saaneet hoidettua. Olin joutunut jälleen käsittelemään vanhoja asioita, jotka yhä edelleen vaikuttivat jossain määrin arkeeni. Olin mennyt kuin pingispallo tai superhyrrä ilman, että olisin ehtinyt pysähtyä hetkeksikään.

Kun sitten yritin ajatella postaamisen arvoisia asioita, minuun iski totaalinen Writer’s Block. Mietin, mikä minä olen sanomaan kirjoittamisen muodossa mitään yhtään kenellekään, kun en itsekään pysty hallitsemaan tunteitani tai mikä parempi, osaa ottaa niitä vastaan, hyväksyä ja päästää niistä irti. Ihan yhtä lailla olin taas stressannut ja myös purkanut stressiä ympäristööni. Sujahdin sujuvasti myös marttyyrirooliin ja minusta tuntui, ettei kukaan oikeasti ymmärtänyt minua lainkaan.

Yhtäkkiä bloginkin pitäminen alkoi tuntua vallan kaksoiselämältä. Juuri sillä hetkellä tuntui nimittäin siltä, että rikon kaikkia mainioita neuvoja, joita lukuisista ohjekirjasistani olin poiminut. Olin huonotuulinen, kireä, ahdistunut, neuvoton, tyytymätön itseeni kaikin puolin ja mikä pahinta, yritin räpiköidä vastavirtaan joka asiassa ja silti pitää langat hyppysissäni pakonomaisesti, vaikka tiesin sen olevan täysin väärä taktiikka. Olin luonut mielikuvia toisten ajatuksista jo ennen kuin he olivat ehtineet suutaan avata. Olin ajatellut asioita huonoimman kautta ja todellakin velloin kaikissa ikävyyksissä ja oikein tunnuin ripustautuvani niihin. Mietin sitäkin, miten jo vähintään viisi vuotta olin hokenut sitä, että kaikki järjestyy, vaikka oikeasti mieleni teki huutaa metsälle, että niin, v*ttu milloin se kaikki oikein järjestyy, se päivä ei ole täysin vielä(kään) koittanut. En todellakaan jaksanut iloita siitä, että olen terve ja että minulla on katto pään päällä, vaan annoin itseni ärsyyntyä, kyllä, myös muista ihmisistä (eli oikeasti siis mielikuvista, jotka olin itse keksinyt liittyvän heidän ajatuksiinsa, ilmeisiinsä ja eleisiinsä). Mietin myös sitä, mitä eräs minut kohtuullisen hyvin tunteva ihminen oli aikaisemmin minulle todennut, että olen ihminen, joka hyvällä tuulella ollessaan saa jokaisen lähellään olevan innostettua hyväntuuliseksi, mutta jos olen huonotuulinen, huonotuulisuuteni tarttuu jokaiseen ja pian kaikki riitelevät keskenään. Että kirjoita sinne sun blogiin se, millainen sä oikeasti olet. Au. Se sattui.

Hetkellisesti tuntuikin loistavalta vaihtoehdolta heittää hanskat tiskiin ja olla vain, sen kummempia ajattelematta ja vähintäänkin sulkea koko typerä blogi ja sen sukulainenkin. Mutta olisiko minusta oikeasti enää siksi(kään) ihmiseksi, joka olin ollut ennen.

Mietin pitkään ja hartaasti ja lopulta totesin helpottuneena muutaman asian.

Päädyin siihen, että alunperin blogini virka oli toimia omana muistilappunani. Että juurikin tällaisena yllä mainittuna hetkenä voisin lukea aikaisempia postauksiani ja muistaisin sen, että aina voin valita: tunnetilan, elämäntilanteen, fiilikseni ja sen, olenko juuri siinä ja juuri nyt. En kirjoittanut siksi, että voisin neuvoa yhtään ketään muuta, kirjoitin siksi, että voisin neuvoa itseäni, erityisesti silloin, kun tuntisin olevani hukassa.

Lisää vetoapua sain Elif Shafakin Rakkauden aikakirjasta, jota olin yrittänyt kaiken härdellin (7 lasta, 5 aikuista, sadepäivinä sisätiloissa) keskellä kahlata kohti sen loppua. Suufilaismystikko Rumin runoista olin saanut ennenkin voimaa ja nyt kirjan mietelmät tuntuivat olevan kuin tehty minulle:

Mitä tahansa elämässä tapahtuu, huolimatta siitä kuinka huolestuttavilta asiat vaikuttavat, älä astu epätoivon läheisyyteen. Jopa silloin kun kaikki ovet pysyvät kiinni, Jumala avaa uuden polun vain sinua varten. Ole kiitollinen! On helppoa olla kiitollinen, kun kaikki on hyvin. Suufi ei ole kiitollinen vain siitä, mitä on saanut, vaan myös kaikesta siitä, mitä häneltä on evätty. 

Älä ole levoton sen tähden, minne tie johtaa. Keskity sen sijaan ensimmäiseen askeleeseen. Se on vaikein osa, ja olet siitä itse vastuussa. Kun olet kerran ottanut sen askeleen, anna kaiken mennä niin kuin se luonnollisesti menee, ja muu seuraa perässä. Älä kulje virran mukana. Ole virta!

Jokainen ihminen on käynnissä oleva työ, joka hitaasti mutta vääjäämättä kulkee kohti täydellisyyttä. Jokainen meistä on keskeneräinen taideteos, joka sekä odottaa tullakseen valmiiksi että pyrkii siihen. 

Yhtäkkiä olinkin todella varma. Nimittäin siitä, että en tahdo ainakaan olla kuin Rakkauden aikakirjan Ella: Nainen, joka on ajatellut liikaa menneisyyttä ja vielä enemmän tulevaisuutta, mutta joka ei jostain syystä ole koskaan koskettanut nykyhetkeä.

Tänään on uusi päivä. Tänään on uusi hyvä päivä!

Vaikka joskus tuntuisi helpoimmalta päästää irti positiivisuudesta, silti se on itselläni toimivin keino olla ja elää, siis ainakin 90 prosenttisesti.

Ei muuta kuin uuteen nousuun siis.

Se mikä muissa ärsyttää, on jotain, mitä löytyy myös itsestä. Peilikuviahan tässä ollaan.

Myös huumori auttaa! Ja kyky nauraa itselleen, mutta myös antaa itselleen anteeksi.