Ah, epämukavuutta!

Onpa ollut tapahtumarikas viikko! Kynttilä on roihunnut kummastakin päästä ja kuluneeseen viiteen päivään on mahtunut hemmetisti kirjoittamista, itseni ylittämistä, väsymystä, vatutusta, yllätyksiä, oivalluksia ja niiden jälkeistä elämää. Olen keskittynyt täysillä kirjaan ja tunnelin päässä on vahva valo. Ihan kohta on se hetki, jolloin painan viimeisen kerran sähköpostini send-nappulaa ja lopulta pääsen näkemään, miten tekstini istuvat upeiden kuvien lomaan. Tätä matkaa on vaikea kuvailla, olen kokenut monenlaisia tunteita. Ensin mietin, että kun tämä on valmis, en ikinä enää aio kirjoittaa kirjaa, mutta ehkä sittenkin… Joku elämäntaidollinen opus voisi seuraavaksi olla kova juttu, mitäs tuumaatte.

Facebookiinikin kirjoitin, että vaikka kirjaprojekti on koetellut hermoja, vienyt hulluna aikaa, saanut mut itkemään ja nauramaan, se on ahdistanut, tuonut paljon hyvää fiilistä, välillä epätoivoa ja ärsytystä, niin tämä ja muu elämä kirjoitustöineen, lapsineen, jumppaohjauksineen on kulkenut sujuvasti vierekkäin eikä (vielä ainakaan) ole tullut edes avioeroa! Silti mun on pakko sanoa, että olen mahtavan etuoikeutettu, kun olen saanut tavata näitä upeita naisia ja kirjoittaa heistä. Tää on siistein juttu ever, mitä oon ikinä tehny! 

Näin ajattelen, nyt kun kirjan tekemistä on takana vuoden verran. Pakko myöntää, että jossain vaiheessa syksyä, kun lehtitöitä oli hemmetisti ja kirjanteko pukkasi täysillä päälle, iski epäusko. Mietin oikeasti, riittävätkö rahkeeni tähän kaikkeen. Onneksi elämä muuten on ollut edes kohtuullisen tasaista, sillä mitään ylimääräisiä katastrofeja tämä huojuva korttitalo ei olisi ehkä kestänyt. Kun voimat taaperon jatkuvan huonon nukkumisenkin takia olivat ihan finaalissa, rumbaa oli vain pakko pyörittää. Ja vaikka vastoinkäymisten määrä on tuntunut olevan vakio pitkin syksyä, täällä ollaan, entistä innokkaampana ja vahvempana. Olen selvinnyt huomattavasti haastavimmistakin ajoista aikanaan, mutta vaikka tekee sitä, mitä rakastaa, ei kynttilän polttaminen molemmista päistä ole pidemmän päälle kannattavaa. Loppuvuoden aionkin vain töiden lisäksi urheilla, joogata, ravata erilaisissa hemmotteluhoidoissa ja olla. Ehhehe. Sen kun näkisi!

Loppujen lopuksi kyse on ollut omista valinnoistani ja omista haluistani, ja siitä, mitä todella tahdon tehdä. Joskus epämukavaa oloa vain tulee sietää. Kärsimätön ihminen, kuten minä, toivoisi toki välittömiä ratkaisuja eri asioihin, mutta harvoin elämä sellaisia tarjoaa. On vain pakko malttaa katsoa, mitä tuleman pitää. Välillä se hetkessä eläminen tuntuu itsensä kiduttamiselta, mutta on lopulta mielestäni ainoa itselleni sopiva tie olla ja elää.

Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani -kirjasta (Otava 2009) luin muuten seuraavan mainion ohjeen.

”Ei kannata pantata avunpyyntöä siihen asti, kunnes on surun murtama ja täysin epätoivoinen. Joka päivä, kerran kuussa tai edes yhdesti vuodessa kannattaa esittää pyyntö: Haluan enkeleideni auttavan minua kaikessa, mitä teen.”

Ennen olin sitä tyyppiä, joka ajatteli, että tilanteesta kuin tilanteesta oli selvittävä itse. Kun sitten tuli elämäntilanne, ettei se vain ollut mahdollista ja opin pyytämään apua, olen sillä tiellä pysynyt. Nykyäänkin kun oma usko onnistumiseeni, kykyihini, asioiden järjestymiseen tai ongelmatilanteista selviytymiseen on koetuksella, pyydän minäkin apua. Usein on riittänyt, että avunpyynnön lähettää vain mielessään, sinne jonnekin, en tiedä minne.

Uskon vahvasti, että haastavimpinakin aikoina, suuressakin hädässä (josta nyt siis ei ole kohdallani ollut todellakaan kyse), on joku, joka kuulee. Mikä se joku sitten on, se on meille jokaiselle varmasti se oma juttunsa.  Vaikka olisimme millaisessa pulassa, uskon siihen, että apu saapuu, empiirinen tutkimustieto. Aina se ei ehkä tule siinä odottamassamme muodossa, mutta tulee kuitenkin. Sillä hetkellä sitä ei vain myöskään välttämättä huomaa, mutta jälkeenpäin on ollut jopa huvittavaa ymmärtää asioita ja miettiä merkkejä, joita ei sillä hetkellä suostunut ottamaan vastaan.

On hyvä muistaa myös se, että itse voi tehdä helposti paljon toisen auttamiseksi. Minua on potkinut eteenpäin tässä projektissa paitsi upea tiimimme, myös läheiset, jotka kärsivällisesti ovat jaksaneet kuunnella jaarituksiani niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Joskus pienen pienelläkin teolla voi olla suuren suuri merkitys!

Hienoa perjantaita!

Tämä on lohduttanut minua runsaasti viime viikkoina! (Kuva: Pinterest)