Ah, ihana kärsivällisyys

Ainakin itsetutkiskelu kasvattaa kärsivällisyyttä, jos ei muuta.

Viime aikoina vastaani on tullut muutamakin tiukka tilanne. Joskus aikaisemmin olisin luultavasti antanut itseni hermostua ja vaipua epätoivoon. Hetkessä olisin ehkäpä kyseenalaistanut asiat omasta ammattitaidostani aina hyvään vanhemmuuteen asti ja kaiken siihen väliin mahtuvan. Olisin tuntenut häpeää siitäkin huolimatta, ettei tiukka tilanne olisi välttämättä johtunut lainkaan minusta tai toiminnastani. Ihminen on hyvä sijaiskärsijä ja sijaishäpeäjäkin, vaikka itsetunto olisi kohdallaan. Taidamme olla niin riippuvaisia muiden mielipiteistä, että välillä negatiivista palautetta on vaikea ottaa vastaan, oli se aiheellista tai ei.

Nyt oma kärsivällisyyteni on yllättänyt jopa itsenikin. Ja sen voin kertoa, että rauhallisena pysyminen tuntuu hyvältä. On mahtavaa kokea konkreettisesti se, että asioiden kelailusta on oikeasti hyötyä. Että oikeasti voi vain haukata happea ja antaa asioiden olla.

Faktahan on, että loppuelämämme aikana tulemme satavarmasti kohtaamaan haasteita niin työssä kuin kotonakin, jotka mieluummin jättäisimme kokematta. Emme ikinä pääse täysin eroon epämiellyttävistä asioista, tilanteista tai ihmisistä, joita meidän voi olla vaikea sietää. Mutta me pystymme kuitenkin vaikuttamaan siihen, miten itse eri tilanteissa reagoimme. Voimme vaikuttaa siihen, mitä ajattelemme ja miten käsittelemme tunteitamme. Jäämmekö jumiin vai annammeko olla? Hyökkäämmekö vastaan vai hyväksymmekö? Haluammeko olla oikeassa vai onnellisia?

Kun huomaa esimerkiksi sen, kuinka oikeassa olemisen tarve hiipuu kerta kerralta, tuntuu se aika makealta. Kun ulkoiset asiat enää ainakaan joka ikinen kerta häiritse omaa, sisällä vähintäänkin satunnaisesti vallitsevaa rauhaa, se on huippujees. Sitä vain katsoo, kuuntelee, nyökyttelee ja miettii mielessään, että hei, mä oon itsekin ollut tollanen. Että kumpa toi tajuis, että chill. Ei ole hätää eikä tarvitse pelätä. Muistan muuten Valmentamon Anne Karilahden luennolta napanneeni lauseen, että kun ihminen toimii epävarmuudesta tai pelosta käsin, tulee tehtyä ääripäiden ratkaisuja.

Ei hyvä. Sillä riippumatta siitä, miten tunteita kokee, aina voi miettiä, miten niitä ilmaisee. Kun asiaan suhtautuu iisisti, siitä pääsee helpommin myös irti ilman että se jää vaivaamaan.

Tuttavani kirjoitti facebookissaan, että vaikka lapsilleen sitä kuinka opettaa olemaan armollinen itseään kohtaan, niin itse mokattuaan ja vieläpä anteeksipyydettyään vatutusta on vaikea saada loppumaan.

Muistan myös, kun toinen kaverini kertoi saaneensa ohjaamastaan tunnista kaksi erilaista palautetta: myönteisen ja negatiivisen. Hän kertoi ohittaneensa positiivisen kommentin ja jääneensä vellomaan negatiiviseen palautteeseen samalla itseään surkutellen ja moittien.

Olen ennenkin kirjoittanut mokaamisesta ja sen pelosta täällä.

Uskon, ettei mokaamisessa pahinta ole edes itse moka, vaan se järisyttävä häpeän tunne siitä, mitä toiset ajattelevat. Täysi vastuu elämästään on hyvä ottaa, mutta syyllisyyttä ei useimmiten ainakaan kannata potea. Ja usein ongelmatilanteistakin on jotain hyötyä.

Itsekin mietin, mitä hyötyä noista muutamasta tiukasta tilanteesta oli minulle. No ainakin huomasin kärsivällisyyteni kasvaneen! Ja siitä riittää ilon aihetta loppupäiväksi.

Cheers!

Asioista irti päästäminen ja niiden hyväksyminen lienee yksi oman kärsivällisyyteni kasvattamisen suurimmista tekijöitä. Myös liikunta jeesaa!! (Kuva: Pinterest)