Hyvä elämä

Eloa enemmänkin tunteella…

… kuin aina pelkän järjen äänen varassa. Siihen tähtään. Paras vaihtoehto olisi kai fifty-fifty.

Hyvinvointikirjat on muuten vihdoin arvottu ja voittajat tulevat tässä: Voima-kirja lähtee Marialle, Dukan-dieetti-kirja Emilialle ja Eroon tunnesyömisestä e-kirja Eevalle. Kiitokset kaikille kommenteistanne ja osallistumisestanne, arvostan! Voittajille on ilmoitettu asiasta myös sähköpostilla.

Viimeiset pari päivää olen miettinyt intuitiota ja sitä, miten jotkut asiat vain tuntuvat niin omalta jutulta, toiset taas eivät lainkaan.

Monesti sen vain tietää, miten joku asia tulee menemään. Itse olen kokenut tämän niin monesti myös kantapään kautta. En ole uskonut omia fiiliksiäni, vaikka olen tuntenut ne jopa fyysisesti. Joistain asioista sen vain tietää esimerkiksi vatsassa, että tästä ei seuraa hyvää. Toisista taas tietää sydämen tienoilla, että tämä on niin minun juttuni, minun kuuluu tehdä tätä ja olen todellakin ansainnut tämän kaiken.

Itsekin toisinaan vatvon asioita väsymykseen asti niin, että loppuvaiheessa olen enemmän ymmälläni kuin alkuvaiheessa edes olinkaan. Edestakaisin soutaminen ja huopaaminen ei monessakaan asiassa kanna hedelmää, vaan aiheuttaa turhia huolia. Yritänkin kovasti pyrkiä ajattelemaan, että vaikka asiasta ei olisi varmuutta, täytyy vain luottaa siihen, miltä itsestä tuntuu. Lopulta kyse kai on rohkeudesta. Siitä, että uskaltaa myöntää sen, että tämä ei ole minun juttuni, ja minä voin antaa tämän olla. Tai että rohkaistuu ja uskoo tuntemuksiaan ja uskaltaa ajatella, että tämä on niin minua varten!

Luopuminen jostakin kun tuntuu olevan muutoksessa se haastavin hetki. Jännää, miten ihminen voi takertua asioihin, myös sellaisiin, joita hän ei pohjimmiltaan edes halua. Kaikkea kun ei voi pitää hyppysissään, eikä edes tarvitsekaan. Pitäisi kai aina ajatella, että menee ennemminkin kohti uutta kuin luopuu vanhasta. Vaikka yksi ovi sulkeutuu, sitähän voi keskittyä niihin kaikkiin muihin uudessa tilanteessa avautuviin mahdollisuuksiin.

Keskustelu moneen asiaan tyytymättömän kaverini kanssa sai minut pohtimaan näitä asioita ja myös mietteliääksi siitä, miksi ihmiset tekevät niin paljon asioita, joita he eivät haluaisi tehdä. Tuntuu, että jotkut ajattelevat elämästäkin, että se on vain jotain, joka on pakko jaksaa, kestää ja suorittaa. Ei edes haluta tavoitella niitä itselle mieleisiä asioita, kun ollaan sopeuduttu siihen, mitä on, vaikka tilanne olisi itselle kuinka epätoivottu. Aargh! Melkeinpä raivostuttavaa on se, jos pidetään tuttua onnettomuutta parempana kuin tuntematonta onnea. Enkä oikein käsitä sitäkään, miksi annamme sellaisten valintojen ja vaihtoehtojen rajoittaa meitä, joita pidämme itsellemme mahdollisina. Kun mikä vain on mahdollista, jos uskoo, tahtoo ja haluaa! Ja tekee töitä. Omaa aktiivista panosta ei tule aliarvioida.

Joskus olisi hyvä antaa mennä enemmän tunteella ja lakata kuuntelemasta pelkkää järkeä. Se, minkä kykenee kuvittelemaan, se voi olla hyvinkin mahdollista myös tavoittaa. Eikö.

Itse olen tehnyt päätöksiä, että en tee enää mitään, mikä tuntuu minusta itselleni vieraalta jutulta, saa aikaan liikaa stressiä, tekee minut surulliseksi tai jollain tapaa epäilyttää minua. Kyllä sen vain tietää, milloin asia on niin. Arjessa, töissä, juhlassa, ihmissuhteissa, treenissä, missä tahansa. Tämä on minun elämäni ja minä teen sitä koskevat päätökset.

Huomenna on monien mahdollisuuksien maanantai. Muistetaan se!

Aah. Juurikin näin.

 

 

 

 

 

5 thoughts on “Eloa enemmänkin tunteella…

  1. Olen tavallaan samaa mieltä siitä, että joskus pitää vaan kuunnella vaistoaan ja työntää kaikki selitykset sivuun. Esimerkiksi jos parisuhde tai työpaikka tms. on oikeasti väärä ja pahasta, niin silloin minusta tunteen kuunteleminen on paras vaihtoehto. Mutta aina se ei toimi. Joskus pitää ottaa järki käteen ja työntää tunteet hetkeksi sivuun, vaikka se tuntuisikin ikävältä ja tylsältä.

    Olen itse joutunut elämässäni hyvin paljon tekemisiin liiaksi tunteella elävien ihmisten kanssa, eikä se ole ollut helppoa olla se järjen ääni. Etenkin kun sitä ei viitsitä kuunnella, kun on niin paljon hienompaa olla tunteidensa vietävänä.

    Eli, täältä tulee taas tällainen Neitsyt-merkkisen vastaus: Kohtuus kaikessa. Tunteet eivät aina mene järjen edelle, eikä järki tunteen.

    1. Kiitos järjen äänelle hienosta kommentista!
      Minä epäilen, että ainakin omassa elämässäni sellainen fifty-fifty voisi olla hyvä vaihtoehto.

      Ja tässä asiaa pohdittuani tuli mieleen sellainenkin, että olenhan ollut tilanteessa, jossa järki oli ”oikeammassa” kuin tunne, mutta silloin pitkälle kuuntelin tunnetta, en järkeä, vaikka tiedostinkin asian.

      Eli varmasti olet oikealla asialla, kun sanot, että kohtuus kaikessa ja lisäksi myös asiasta riippuen.

  2. Minäkin olen kuunnellut tällä viikolla kahta ystävääni, jotka molemmat valittavat töitään, miehiään, sukulaisiaan, rahanmenoa, huonoa tuuria ja jopa säätä (mikä siinä onkin, että ihmiset ajattelevat ulkona vallitsevan sään olevan jotain henkilökohtaista?). Eilen mieheni sanoi minun olevan kireä kuin viulunkieli. Tiesin heti, mistä se johtui.
    Anopin olen suututtanut sanomalla, että elämänsä suunnan voi aina valita uudelleen. Hän on sitä mieltä että ei enää 60- vuotiaana voi muuttaa elämäänsä, kun mukana on kaikki aikaisempien vuosien painolasti. Luuli, että piruilen, kun kysyin, että kuka sitä painolastia on tänne asti käskenyt mukana kantaa. No, ehkä vähän piruilinkin, mutta tottahan se on.
    Tosi monelle elämä kyllä on yhtä kestämistä ja sietämistä. Ollaan tyytymättömiä, mutta ei sittenkään uskalleta tehdä mitään asian muuttamiseksi (tai vielä pahempaa, ei edes olla oikeasti tyytymättömiä, mutta on vain totuttu valittavaan ja päivittelevään puhetapaa).
    Me olemme miehen kanssa painiskelleet tässä muutaman viikon sen päätöksen kanssa, että jäänkö vanhempainvapaan jälkeen vielä hoitovapaalle vuodeksi. Järki sanoi, että töihin, mutta päässä pyöri koko ajan ajatus, että myöhemmin töihin meno kaduttaa. Viimein mieheni totesi, että asiat kyllä järjestyvät, ja jään kotiin, jos sitä haluan. Nyt jun se päätös tehtiin, on jotenkin tosi levollinen olo. Kyllä ne pelottavat faktat yrittävät vielä tulla kummittelemaan, mutta työnnän ne ajatukset hellästi pois, sillä asioilla on tapana järjestyä. Mä en ainakaan ole ensi vuonna se, joka valittaa töissä, että kun olisin voinut jäädä kotiinkin :)

    1. Ohhoh, kuulostinpas ilkeältä anoppia kohtaa ;) Siis yritin saada hänet oivaltamaan, että niin kuin hän on sitä taakkaa kasvattanut pitkin elämää, sitä taakkaa voi myös keventää, pikkuhiljaa. Katkeroituminen ei muuta yhtään mennyttä asiaa, se vain nakertaa omaa sisintä ja tekee kipeää.

    2. Kiitos kommentistasi ja ymmärrän täysin sun pointin!
      Jos vaikka katkeruuden kohde on joku ihminen, ainoa joka siitä tunteesta kärsii, on katkeroitunut ihminen itse. Muita tuskin kiinnostaa hänen fiiliksensä.
      Ja mä ajattelen niin, ettei ikinä ole liian myöhäistä tehdä muutoksia. Jokainen päivä tarjoaa mahdollisuuden siihen, tarkemmin ottaen jokainen hetki! :)

      Hienoa, että olette saaneet tehtyä isoja päätöksiä! Kyllä vain olo helpottuu, kun asiat selkeytyvät.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *