Ärsyyntymisen hetki on oiva itsetutkiskelun paikka

Tällä viikolla olen joutunut tekemään syvää itsetutkiskelua, sillä jotenkin vain pääkoppaa on kiristänyt vanne ja asiat sekä ihmiset ovat käyneet hermojeni päälle. Ärsyyntymisen hetki on oiva itsetutkiskelun paikka. Olen tehnyt jo vuosia itseni kanssa töitä, ja aika harvoin tulee otettua mistään herneitä nenään saati tuotua vatutusta dramaattisesti esille, mutta tällä viikolla minulla on ollut siinä suuria vaikeuksia.

Lenkillä tuli muutama ärräpääkin päästettyä suusta ulos, mutta 12 kilsaa tunnissa ja vartissa oli sille päivälle hyvä suoritus.

En ole oikein itsekään päässyt kiinni siihen, mistä ärsytykseni johtuu, mutta sitten totesin itselleni, että joskus lienee hyvä myöntää, että kyllä, nyt vatuttaa ihan penteleesti ja vaikka asiat ovat ihan hyvin, minäkin saan tuntea näin. Jo pari viikkoa olen nukkunut melko huonosti ja heräillyt usein pitkin öitä, joten väsymykselläkin lienee osuutensa asiaan. Lisäksi olen stressannut parin työjutun kanssa ja kuunnellut mieleni valheellista jolinaa siitä, miten en saa niitä aikataulussa valmiiksi tai jokin palikka vielä kuitenkin romahtaa. Huh. Onneksi siihen sisäiseen valitukseen voi heti puuttua, kun sen vain huomaa ja sanoa sille ärsyttävälle äänelle, joka maalailee uhkakuvia seinille, että turpa tukkoon! En suostu kuuntelemaan sinua. Myös liikunta on hyvä apu siinä, että lakkaa kuuntelemasta oman mielen suoltamaa kakkaa. Ryhmäliikuntaohjaukset alkoivat loman jälkeen ja joka päivä, kun olen saanut hikoilla ja hengästyä sydämeni kyllyydestä, on taas ollut helpompi olla. Endorfiineilla on ihmeellinen voima, ja ne kantavat usein pitkälle. Mieluummin sitä purkaa agressiot liikkumalla kuin vaikka raivoaa perheenjäsenelle, joka useimmiten vieläpä on syytön niihin omiin negatiivisiin tunnetiloihin. Jos kaikki ärsyttää, niin lenkille siitä!

Murehtiminen ei auta

Joskus ihminen vain on sellainen, että sitä mielellään takertuu niihin vastoinkäymisiin ja pelkoihin ja unohtaa kaikki ne asiat, joissa on onnistunut. Silloin on hyvä ottaa aikalisä, keskittyä hengitykseen ja muistaa, että lopulta kaikki aina järjestyy, tavalla tai toisella. Mutta jos vastoinkäyminen seuraa toistaan, sitä on helppo hetkellisesti luopua uskosta. Käytännössä minäkin tiedän, että oli asia mikä tahansa, stressaaminen tai murehtiminen ei auta. Silti se unohtuu. Kerta toisensa jälkeen. Ihminen on outo kapistus!

Tämän hetken mieltäni vaivaavat asiat ovat tosi pieniä, mutta silti olen jaksanut vatvoa niitä. Olen elänyt läpi myös aikoja, joita ei voi edes verrata tämän hetken pikku murheisiin. Siksi tiedän, että vain kiusaan itseäni vatvomalla, murehtimalla, stressaamalla ja ärsyyntymällä, mutta joskus näinkin. Ainakin tämä tarjoaa mielettömän hienon mahdollisuuden taas kehittää itseään ja tutkia, mistä mikäkin voi johtua. Ja sitten koittaa taas se päivä, ehkä jo ihan tänäänkin, kun osaan olla välittämättä pikku asioista. Kun muistan laittaa asiat oikeaan mittakaavaan ja tärkeysjärjestykseen. Kun osaan miettiä, että onks oikeesti väliä?

Viimeisenä lomapäivänä hän laskeutui sormelleni.

Onks oikeesti väliä?

Mitä väliä on päänsäryllä, kun pääasiallisesti olen terve ja voin hyvin?

Mitä väliä on haastattelun siirtymisellä, kun ehdin sen vielä juuri ja juuri hoitaa tulevana päivänä?

Mitä väliä on viisivuotiaan lomalaisen kotiin aiheuttamalla materiaalisella sekasorrolla, kun seinät ovat pystyssä ja katto pään päällä?

Mitä väliä on hävinneellä sähköpostilla? Puhelin on keksitty ja tekstiviesti on oiva kapine.

Mitä väliä on housujen hajonneella vetoketjulla, rikkoutuneella korviksella tai treenilaukkuun liiskaantuneella banaanilla? Tai sillä, että kaupassa valitsin taas sen hitaimman kassajonon tai että juutuin tietyömaan takia kovaan ruuhkaan? Tai että edelläni ajava auto huristi 100 kilometrin alueella 70/km tunnissa?

Mitä väliä on sillä, että kesä alkoi sillä sekunnilla, kun palasin töihin?

Mitä väliä on sillä tyypillä, joka tukki risteyksen pariksi minuutiksi odottaessaan itsekeskeisesti parkkipaikan vapautuvan, aiheutti jalankulkijoille vaaratilanteita ja kun ystävällisesti lopulta itse kiersin hänet  autoa ees taas runkuttaen pienestä kolosta juuri ja juuri mahtuen liikennemerkkien välistä, avasin ikkunan ja näytin että soosoo, saan vastaukseksi kaksi keskisormea pelkääjän paikalta?

No. Pikaisen pohdiskelun jälkeen tulin kuulkaas siihen tulokseen, että aika vähän on väliä. Todella vähän.

Valitsen itse oman oloni jokaisessa tilanteessa.

Oli tilanne mikä tahansa, minä valitsen, minä päätän, minä olen juuri sitä mitä haluan sillä hetkellä olla. Vaikka joku asia (tai ihminen) ärsyttäisi kuinka, minulla on mahdollisuus reagoida tai olla reagoimatta. Oma valinta!

Uuuh. Kylläpä helpotti tunnustaa ääneen, että kyllä, kaikesta tästä itseni kanssa tehdystä työstä huolimatta minuakin ärsyttää joskus ja vieläpä paljon ja oikeasti aika turhasta. Hih!

Tästä se lähtee, uusi päivä. Ihanaa eloa meille kaikille!

P.s. KERROTHAN, miten sinä purat harmituksiasi?

Kun harmittaa, kannattaa katsoa ympärille ja huomata kaikki kauniit asiat.