Bye bye sokerikoukku

No niin, näinhän se menee. Pari hyvää treenipäivää takana ja sitten herään nuhaisena. Piksullakin on nuha. Toivon, että pääsemme kaikki nuhasta mahdollisimman nopeasti, ja että huomenna pääsisi jo liikkumaan.

Rakas tyttäreni, 14, palasi eilen maailmalta. Innoissaan, mutta väsyneenä. Pariisi, Lontoo ja erityisesti Brighton olivat tehneet vaikutuksen. Isäntäperhe oli ollut mukava ja nuoret olivat nähneet ihan valtavasti kaikkea. Ainakaan vielä en ole huomannut hänen sanavarastoonsa lukeutuvan lausetta ”One pint, please”, kuten minua peloteltiin. Heh.

Suurin osa kielikurssikavereista asuu Suomessa muualla kuin pääkaupunkiseudulla. Oli liikuttavaa katsoa kyynelehtiviä teinejä, kun he hyvästelivät uusia ystäviään lentokentällä. Tytär kertoi, että ensimmäinen päivä oli ollut ”jäinen”, mutta sitten ystävystyminen oli käynyt nopeasti. Kun kysyin, oliko matkalla kivoja poikia, hän ja ystävänsä olivat hiljaa (juuri sillä lailla sekunnin liian kauan) ja alkoivat puhua kaksikerroksisista busseista! Haha!

Maailmalle lähti flegmaattinen ja näsäviisas teini-ikäinen, ja saimme takaisin monta kertaa reippaamman version. Mahtava juttu. Tytär aikoo ensi kesänä kielimatkalle jälleen, mutta aikoo työskennellä reissunsa eteen. Olen iloinen.

Saimme tuliaisiksi muun muassa kasan suklaata. Ai jai. Yöllä napostelin sitä väsymykseeni, mutta nyt riittää. Bye bye sokerikoukku.

Minä laihdun nykyään vain sillä, että olen joko lähes syömättä tai sitten niin, että urheilen hulluna. Ensimmäinen on huono (ja kriisitilanteessa koettu) vaihtoehto, joka saa minut näyttämään riutuneelta, hiukset tippumaan päästäni ja kynnet katkeilemaan sekä olon kokonaisvaltaisesti aivan hirveäksi. Eli siis big nou nou.

Vaihtoehdokseni jää runsas liikunta. Paitsi että nyt kun treenaan monipuolisesti, vähennän huonoja hiilareita ja kaikkien herkkujen ahtamista itseeni. Mutta makeanhimo voi olla järkyttävä koukku. Virpi kirjoitti aiheesta osuvasti. Samaistun häneen täysin.

Itselläni herkut jäävät lähes automaattisesti kuitenkin pois, kun pystyn olemaan viikon pari ilman turhaa sokeria. Himo vain katoaa, eikä suklaa ole enää se ainoa päässä pyörivä asia. Pystyinhän talvella lopettamaan joka päiväisen kokiksen juonnin, pystyn tähänkin. Mutta auta armias, sitten jos repsahtaa, se voi olla menoa. Sokeriaddiktio on mielestäni täysin verrattavissa mihin tahansa muuhun riippuvuuteen.

Tänään on siis ensimmäinen nollapäivä yöllisen suklaan ahtamisen jälkeen.

Mitä enemmän liikun, sitä vähemmän tekee mieli syödä roskaa. Suklaapatukka tai vaalea pullamössöleipä tuntuu siltä kuin se pilaisi hyvän treenin. Tervetuloa hoikempi minä! Täällä odotan ja olen valmiina haasteisiin, kovaan taistoon, itsehillinnän koetteluun ja antamaan kaikkeni urheilussa.

Saakutin suklaat! Olen valmis taistoon. En todellakaan aio syödä teitä. Ansaitsen jotain niin paljon parempaa, kuten ööööö avokadon?