Epätäydellisyyttä ilmassa…

… Mutta onko sillä sittenkään mitään väliä?

Viime päivinä olen lueskellut uudestaan Elizabeth Gilbertin kirjaa Omaa tietä etsimässä. Sitä Eat, Pray, Love -bestselleriä, jossa ikäiseni toimittaja eroaa ja lähtee etsimään itseään ensin Italiaan, sitten Intiaan ja lopulta Balille. Sain sen lahjaksi äidiltäni vuosia sitten, kun teema oli ajankohtainen omassakin elämässäni. Ja juu, nyt en puhu matkateemasta, sillä kahden lapsen (eronneena) äitinä ei tuosta noin vain lähdetty ulkomaille henkistymään. Se oli enemmänkin sellaista etsin itseäni välillä koti-koulu-päiväkoti-työpaikka-ruokakauppa-päiväkoti-himameininkiä. Tosin Sisiliaan suuntasin minäkin, mutta siitäkin oli henkisyys kaukana. Itseni etsimisen sijaan kylvin aurinkoöljyssä ja lekottelin ystäväni Sarin kanssa rannalla kiitettävät 35 tuntia viikon aikana hankkien ehdottomasti elämäni rusketuksen.

Aina silloin tällöin selailen kyseistä kirjaa uudelleen. Vaikka opus paikoin pitkästyttää, siinä on erinomaisiakin oivalluksia. Aikaisemmin koin myös suurta yhteneväisyyttä kirjoittajan kanssa. Hänkin on toimittaja. Hänenkin elämänsä meni uusiksi. Hänkin on ihastunut Italiaan. Hänkin on toisinaan laiska meditoimaan. Hänkin tietää, että kaikki ne suuret filosofiset ajatukset on helppo ymmärtää, mutta käytännössä haastavaa omaksua. Tai ehkä kirjan koukuttava juttu onkin se, että päähenkilökin on vain ihminen, joka erehtyy, oppii uutta (erityisesti itsestään) ja rakastaa pizzaa. Just like me!

No mikä sitten sai minut jälleen tarttumaan kyseiseen kirjaan? Viime aikoina olen huomannut vaativani itseltäni paljon ja pieni perfektionisti minussa on kuiskinut korvaani: ihan jees, mutta pystyt varmasti vielä enempään, parempaan tai ainakin voit olla nopeampi. Olen ihaillen katsonut toimeliaita ihmisiä ympärilläni ja hekumoinut tunteella, millaista olisi olla täydellinen. Ja sehän on ihan bullshittiä, sillä eihän täydellisiä ihmisiä ole olemassakaan. Olen paininut myös malttamattomuuden ja kärsimättömyyden kanssa. Olen kokenut rauhattomuutta ja olen ärsyyntynyt itseeni, kun vuorokauden tunnit ovat olleet rajallisia tai en ole kyennytkään ihmetekoihin. On niin helppo sanoa ja ajatellakin, että pitäisi olla armollisempi itseään kohtaan tai kuunnella itseään, mutta se on ollut jotenkin hankalaa. Erityisesti kun maailmassa on niin paljon kiinnostavia asioita, joihin tahtoisin kuluttaa aikaani. Välillä tuntuu vaikealta riittää. Sitä kun tahtoo olla läsnä kotona, hyvä äiti ja puoliso, mutta tahtoo myös tehdä uraa, olla idearikas työntekijä ja sitten pitää vielä ehtiä urheilla ja pitää itsensä kunnossa. Aaargh!! Ehkä saan kolmen lapsen äitinä hieman armoa ja ymmärrystä itseltäni, että kaikkeen ei tarvitse kyetä.

Tai ehkä sittenkin tarvitsee kyetä: Olen harkinnut jo etukäteen Supermarjo ja tytöt -ohjelman katsomisen kieltämistä itseltäni, sillä en ehkä selviä sen aiheuttamasta alemmuudentunnosta ikinä, hihih. Näin mainoksen, jossa hän päättäväisesti kertoi olevansa entisessä kunnossa kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Haloo universum, mikä mättää? Omasta synnytyksestäni on kulunut jo 15 kuukautta, mutta jenkkakahvat ovat ja pysyvät!

Onneksi kirja palautti minut jälleen hyvin nopeasti maanpinnalle: Siinä lainataan hienosti vanhaa joogateksti Bhagavad-gitaa ja sanotaan, että on parempi elää epätäydellisesti oma kohtalonsa kuin jäljitellä täydellisesti jonkun toisen elämää.

Minusta se on tosi hienosti sanottu.

Tämä kaikki pohdiskelu taitaa juuri kuulua siihen epätäydellisyyteen. Jokainen meistä on kai omalla tapaa epätäydellinen.

Ja itse asiassa, useimmiten pidän omasta epätäydellisestä itsestäni, joskus jopa hyvinkin paljon.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Terveisiä Sisiliasta! Ihan kohta on kesä täälläkin!