Etkö vain saa aikaiseksi?

Ei hätää, en minäkään aina saa, vaikka useimmiten nykyään kyllä.

Hauskaa vapun jälkeistä aikaa! Tuntuu ihan maanantaille, vaikka onkin perjantai! Heräilin hommiin jo puoli kuuden kieppeillä ja vappuhumun karistamiseen kuuluu myös iltapäivän intervallistep. Huomiseksi olen suunnitellut pitkää 16-18 kilometrin lenkkiä, Helsinki Half Marathon kolkuttelee jo ovella. Sitä ennen käyn muuten juoksemassa Naisten Kympin Adidaksen tiimissä, onko muita kympille lähtijöitä?

Aamulla hakiessani vessapaperia sieltä yhä siivoamattomasta komerosta, jonka mainitsen nyt kolmatta kertaa, mietin sitä, kuinka paljon ihminen käyttääkään aikaansa siihen, että hän miettii, että pitäisi tehdä jotain. Mutta ei sitten kuitenkaan tee. Pitäisi vaikka alkaa liikkua. Pitäisi hoitaa jokin työasia. Pitäisi hakea uutta passia. Pitäisi lähteä lenkille. Pitäisi soittaa mummolle. Pitäisi sanoa ystävälle, miten tärkeä hän on. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Kovasti pitäisi tehdä monenlaista, mutta ei sittenkään tee, toki keskittyy asioiden kelailuun ja ehkä itseään jopa rankaisee siitä, että taas mä en saanut sitä ja tätä tehdyksi, olenpas huono ihminen. Mutta ajatelkaapa, siinä ajassa, minkä käytämme asian miettimiseen ja ehkä sen tekemisen tai vain tekemisen aloittamisen suunnitteluun, olisimme hoitaneet homman kotiin jo ajat sitten. Käytämme niin paljon energiaa ja aikaa siihen voivotteluun, että ei ole ihme, jos hommat paikoin jäävät tekemättä tai puolitiehen. Pitäisi-kela pyörii päässä jos ei päivittäin niin monta kertaa viikossa, mutta kuitenkaan ei sitten viitsi asian eteen tehdä mitään. Ei löydy muka sopivaa hetkeä aloittaa. Minusta tuntuu, että me itse luomme esteitä itsellemme, koska a) emme usko itseemme b) tekeminen ei kiinnosta meitä tarpeeksi ja meitä ei huvita c) emme jaksa, koska yksinkertaisesti kuvittelemme, että on mukavampi laiskotella d) tähän saa kirjata minkä tahansa oman tekosyyn. Niin varmasti olisikin mukava laiskotella, ellei se kela sitten pyörisi siellä pääkopassa mölisemässä, että olisiko sittenkin pitänyt tai pahimmillaan syyllistämässä itseä.

Itseäni naurattaa, kun mietin itseäni parin vuoden taakse, jolloin kuopus oli pieni ja liikkumaan lähteminen oli pakkopullaa. Se oli pakkopullaa, vaikka olen aina liikkunut. Urheileminen ja erityisesti urheilemaan lähteminen tuntui tosi nihkeältä. Saatoin aamusta lähtien pohtia hiljaa mielessäni, että menenkö kyseisenä päivänä juoksemaan, ja jos, niin mihin kellon aikaan. Ja minkä lenkin? Juoksenko rantaa pitkin vai isoa väylää, mikä on kuolettavan tylsä. Puenko pitkien trikoiden pariksi juoksutakin vai selviänkö t-paidalla? Vai tarkenisikohan siellä ehkä juoksucapreissa? Iltapäivällä saatoin sitten päättää yllättäen, että äh, en menekään. Olin päätökseen tyytyväinen noin viisi minuuttia. Sitten en saanutkaan yllättäen rauhaa ajatukselta. Hm, jos sitten kuitenkin menisin? Iltasella minulla saattoi sitten palaa käämi: itseeni. Vaihdoin juoksutrikoot jalkaan ja lähdin laittamaan koipea toisen eteen. Illalla sitten taaperoa nukuttaessani pohdin sitä, kuinka paljon olinkaan sinäkin päivänä hukannut aikaa sen miettimiseen, että käynkö juoksemassa vai en. Hemmetti sentään. Elämässä on paljon muutakin tärkeämpää kuin miettiä mitä mahdollisesti aikoo tehdä tulevaisuudessa.

Eikä tämä itselläni ole liittynyt pelkästään urheiluun. Joskus vain on ollut olo, että pitäisi tehdä jotain juuri nyt, mutta sen tekemistä lykkää mahdollisimman pitkälle. Olen toteuttanut tätä itse jopa deadlinepäivinä. Kun vielä pitäisi viimeistellä jotain kirjoittamaani artikkelia, niin minäpä alan kuurata kylpyhuonetta tai järjestän sukkalaatikkoani. Ööö?

Ja silti se tekemätön asia velloo mielessä koko ajan. Ja jos sen lopulta jättää tekemättä, voi iskeä morkkis. Ja sehän ei kannata, ei sitten ollenkaan. Tosin työasiat hoidan aina luonnollisesti loppuun asti. Vielä ei ole sukkalaatikon järjestäminen vienyt voittoa työasioilta!

Yksi suosikkisedistäni, Eckhart Tolle kehottaa, että sen sijaan, että potisimme huonoa omatuntoa, tulisi asia tehdä joko nyt heti tai sitten vain nauttia olosta ja laiskotella täydellä antaumuksella. Hieno elämänohje! Ja varmasti kannattavampi kuin se, että pilaa päivänsä jahkailemalla.

Itse olen tässä vuosien varrella huomannut myös tämän asian toimivaksi: ajattelen tekemisestä positiivisesti. Silloin se ei ota päähän. (Ainakaan kovin paljon.)

Myös lopputuloksen visioiminen saattaa auttaa juuri esimerkiksi lenkkipäätöksen teossa. Kannattaa kelata sitä, mitä hyötyä siitä on, että lähtee juoksemaan. Kun fiilistelee lopputuloksen aiheuttamaa ylihyvää fiilaria, asian tekemään lähteminenkin muuttuu hauskemmaksi.

Hyvä uutinen tulee tässä! Jahkailun voi lopettaa juuri nyt ja alkaa heti noudattaa vanhaa hyvää vinkkiä: Tee kaikki se tänään minkä voit.

Iloista viikonloppua!

Tässä me laiskottelemme kolmevuotiaan kanssa antaumuksella!