Fyysisen ja henkisen treenin paketti…

..on lyömätön yhdistelmä.

Jäin itselleni kiinni hiljattain siitä, että olen alkanut ilmeisesti voida niin hyvin, että olen alkanut lipsua henkisestä treenistä! Heti perään tosin mietin, että oikeampi vastaus lienee se, että asioiden pähkäily ja vaikka sitten tunteiden tunnistaminen ovat itsessäni jo niin syvällä, että kaikki tämä tapahtuu automaattisesti ilman suurempaa miettimistä. Olen nimittäin viimeisten parin vuoden aikana huomannut useasti ottaneeni kuin salaa käyttöön tapoja olla ja toimia, joita olen ensin joutunut harjoittelemaan ja joihin olen joutunut keskittämään kaikki voimani ja ajatukseni. Harjoittelu siis kannattaa aina! Uskon vakaasti siihen, ettei ole asiaa, jota ihminen ei voisi itsessään, toimintatavoissaan tai oikeastaan arjessaan muuttaa, jos hän todella haluaa muuttaa jotain. Tiedän, että ainakin omalla kohdallani tunne- ja itsetutkiskelutreeni on yhtä tärkeää kuin fyysinen treeni. Ei riitä, että pumppaa rautaa salilla tai juoksee metsässä. Se on tärkeää ja ihanaa sekin, mutta todellista onnea ja harmoniaa elämään tuo se, kun tuntee itsensä ja toimii, kuten haluaa toimia. Vie itse itseään kohti omia unelmia ja elää elämää itselle, toki muita loukkaamatta. Tekee asioita siksi, että haluaa, ei siksi, että on pakko. Fyysisen ja henkisen treenin yhdistelmä onkin aika toimiva paketti!

Mutta onpa hassua havahtua siihen, etten pähkäile ja analysoi kokemiani asioita tai tunteitani enää jatkuvasti. Minua jopa hieman huvitti, kun luin vuoden parin takaisia tekstejäni. Mietin, että miten ihmeessä olen osannut kirjoittaa noin hyvin, että nyt kynästäni ei varmasti tule yhtä kypsää ja tiedostavaa tekstiä!

Kun ahdistaa, menen metsään. Tai merelle.

Kaikki tämä johtuu varmasti siitäkin, että kun katson taaksepäin, niin moni asia on todella paljon paremmin ja enemmän balanssissa kuin silloin, kun elämäni heitti voltin. Siitä voltista meni monta vuotta, että asiat alkoivat selkeytyä. Olen selviytynyt elämäni suurimmista tähän astisista vastoinkäymisistä niin, etten juuri niitä ajattele, en ainakaan päivittäin. Olen antanut anteeksi minua loukanneille ihmisille ja myös itselleni siitä, että varmasti olen loukannut itsekin muita. Olen hyväksynyt sen, että näin on nyt. En enää kovinkaan usein sure sitä, että olen vanhempien tyttärieni ainoa elämässä mukana oleva biologinen vanhempi. (Juuri viimeksi aamulla mietin sitä, että miten hienoa on, kun on vanhemmat! Aina heille ei muista sitä kiitosta antaa, joka heille kuuluisi. Jos minulla on esimerkiksi auton kanssa ongelmia, soitan ensimmäisenä isälleni. Ja juuri isä korjasi eilen jo pari vuotta rikki olleen pyöräni ja äitini on auttanut aina, kun häntä tarvitsen.)

Kesän toinen, taidan olla onnentyttö!

Olisin varmasti päässyt asioista eteenpäin nopeammin, jos ne eivät materialistisessa mielessä olisi olleet muistuttamassa minua näin montaa vuotta joka päivä. Mutta en ole aikaan enää murehtinut sitäkään, etten ole voinut moneen vuoteen matkustaa tai tehdä elämässäni oikeastaan mitään ekstraa. Siksi, että jouduin erotessani erittäin tukalaan tilanteeseen juuri hankkimamme asunnon kanssa, josta sitten jouduin muutama vuosi myöhemmin luopumaan. En enää häpeä kokemuksiani tai sitä, että rahaa on ollut vähän. Köyhyystunnelin pää on vihdoin näkyvissä, ja kahdeksan vuoden kitkuttelun jälkeen se tuntuu hyvältä.

Viime aikoina olen myös tavoittanut suuren osan unelmistani, kuten muuttanut asuntoon, joka ensimmäistä kertaa vuosiin tuntuu kodilta. Olen saanut tehdä toisen kirjan ja kirjoitan kolmatta opusta. Suuria epäkohtia elämässäni ei ole. Arki ei ole vaahtokarkkia ja ruusunpunaa, mutta isompien ongelmien jälkeen pienet murheet hyväksyy nopeasti. Ja tiedostan myös hyvin sen, että se kaikki mitä itse olen kokenut ei toki ole kamalinta, mitä tässä maailmassa voi tapahtua, ei tietenkään! Mutta se oli kamalinta, mitä minulle oli tapahtunut. Samalla se oli parasta, mitä olisin voinut ikinä läpikäydä.

Olen oppinut niin paljon: aina ei tarvitse kertoa mielipidettään, omien tunteiden kokeminen ei ole sama asia kuin niiden tuominen näyttävästi esille, kiitollinen voi olla pienestä kuten bussilipusta, oliiviöljystä ruokakaapissa ja 36 rullan talouspaperirullapaketista. Siitä, että nappia painamalla kahvi valuu aamulla pannuun ja ylipäänsä on töitä, että on rahaa ostaa sitä kahvia. Olen oppinut olemaan ottamatta muiden stressiä ja sanomisia niin henkilökohtaisesti. Olen oppinut, että arkipäiväinen rakkaus ja ystävällisyys toisia kohtaan ovat tärkeintä kaikista. Olen oppinut sen, ettei ketään toista voi pelastaa. Olen oppinut sen, että vaikka toinen toimii, kuten toimii, en voi sanoa, että lopeta. Olen oppinut hyväksymään asioita, joihin en voi vaikuttaa tai joita en voi muuttaa. Hyväksyminen, että näin on nyt, ei tarkoita sitä, että tapahtunut olisi yhtään okei, mutta kun antaa asioiden olla ja tulla sellaisinaan kuin ne tulevat tekee omasta elämästäni helpompaa. Olen oppinut sen, ettei onnellisuuteen tarvita mitään lisää, mitä ei löytyisi meistä sisältämme. Olen oppinut sen, että onnellisuus ei poissulje suoranaista kurjuutta ja tuskaa. Tiedän, että meissä ja elämässä on kaikki puolet esillä jatkuvasti. Ei voi valita sitä, ettei halua enää kokea yhtään lisää kärsimystä missään muodossa. Mutta itse voi valita, mihin energiansa haluaa keskittää.

Ihana, ihana metsä!

Kaikki on sysipimeää, pikimustaa tai vähintäänkin harmaata. Niin kirjoitin keväällä 2008. Niistä mainingeista olen päässyt pidemmälle kuin missä koskaan aiemmin edes olinkaan. Kunpa vain olisin voinut silloin siirtää itseni hetkellisesti tähän kesään ja näihin tunnelmiin. Kunpa olisin uskonut muiden ihmisten vakuuttelut, että vielä kaikki helpottaa. Kunpa niinä unettomina öinä, kun lakanat olivat liimaantuneet kehooni ja mietin, miten selviän rahallisesti tai jaksan henkisesti, joku olisi sanonut, että vaikka menit nyt rikki tuhansiksi palasiksi tulet olemaan ehjempi kuin ikinä koskaan aiemmin. Että vaikka maailma tuntuu nyt epäreilulta vielä kohtaat paljon onnea, onnistumisia, iloa. Että kaikki se, jonka joudut nyt vain kestämään ja hengittämään läpi, muuttuu vielä hyväksi. Että vaikka sinusta tuntuu että nyt uppoat, muutut vahvemmaksi kuin ikinä. Että sinä(kin) selviydyt, kuten ne kaikki miljoonat muut omista tragedioistaan. Että sinä et ole niin erikoinen, että kävisit läpi nyt jotain sellaista, jota ei joku muu olisi jo läpikäynyt. Että vaikka elämä tekee u-käännöksen ja tapahtuu asioita, joita itselle et ole toivonut, niin kun olet tarpeeksi vihannut, ollut järkyttynyt ja katkera, surullinen, toivoton, musertunut, ja kun olet osannut antaa anteeksi, herännyt tutkimaan itseäsi, kun olet päässyt eteenpäin, selviytynyt, alkanut taas elää, sinun ei tarvitse enää selviytyä.

Kaikki muuttuu. Myös tunteemme muuttuvat. Ne hiipuvat.

Lopulta tahdon vain sanoa, ettei elämä ole niin vakavaa. Toki vakavia asioita tapahtuu koko ajan, mutta itse voi kerätä työkaluja, joilla käsittelee asioita. Kun keskittyy omaan sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin, tekee pohjasta vakaan, niin koko rakennus on paljon kestävämpi. Ja vaikka välillä vajoaisi sinne pohjamutiin ja kaikki olisi ihan paskaa, tieto siitä, että valo on silloinkin olemassa, kun sitä ei pysty näkemään, auttaa nousemaan jälleen.

Torstai on toivoa täynnä!