Hops, hypähdys mukavuusalueelta

Eikö se niin mene, että ihmisen tulee aika ajoin kulkea sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle? Että on hyvä tehdä niitä juttuja, mitä pelkää?

(kuva: Pinterest)

Itse olen aina pelännyt (kuollakseni) ison joukon edessä puhumista. Siksipä juuri lupauduin puhumaan (onnellisuudesta) ensi kuussa Elämä itse -taidetempauksen avajaisissa, joka järjestetään Pirkanmaan saattohoitokodin hyväksi Koskikeskuksessa 12.11.

Olen viime päivinä lueskellut Sanna Ehdinin kirjaa Enemmän energiaa! (Basam Books 2012), joka on ihan pätevä opus, kerron siitä enemmän tuonnempana. Kirjassa puhutaan myös mukavuusalueen ulkopuolelle menemisestä. Se on se paikka, tiedättehän, missä tehdään ihmeitä. Kirjassa todetaan oivallisesti, että niin kauan kun pysyttelemme mukavuuskuplamme sisäpuolella, emme saa mitään uutta aikaan. 

(kuva: Pinterest)

Ehdinin kirjassa kerrotaan, että yksi suurimpia ruotsalaisten pelkoja on se, että joutuisi puhumaan muiden ihmisten edessä. Kuolema on listalla vasta neljännellä sijalla! Ohhoh, melkoista. Olen varma, että tämä (turha) pelko johtuu mokaamisen pelosta. He pelkäävät sitä, että mokaavat ja joutuvat häpeämään.

Olin toki imarreltu, että minua pyydettiin puhumaan, mutta mukaan menemistä ei ollut lainkaan helppo päättää. Nuorempana olin kova tyttö jännittämään. Olin sellaista kädet tärisevät kuin haavanlehti -tyyppiä, erityisesti jos jouduin pitämään esitelmää opiskelukavereilleni. Jossain vaiheessa sisuunnuin ja lopulta hankkiuduin kahteen ammattiin, jossa kummassakin olen jatkuvasti esillä. Omalla kohdallani siedätyshoito on toiminut. Enää jännitän harvoin. Itseni altistaminen omille peloilleni ja sen huomaaminen, että asioista selviää sittenkin, on tuonut elämääni valtavasti onnellisuutta. Muistan kuitenkin yhä sen tunteen, kun ohjasin ensimmäisiä ryhmäliikuntatuntejani. Tuntui siltä kuin vatsani olisi yrittänyt kääntyä ympäri. Mainitsemisen arvoinen on myös se tuskanhiki, joka valui pitkin ohimojani haastatellessani ensimmäisen kerran merkittävää julkisuuden ihmistä, italialaista elokuvaohjaaja Roberto Benigniä Berliinin filmifestareilla.

(kuva: Pinterest)

Päätökseni vastata haasteeseen sinetöi ensinnäkin hyväntekeväisyysnäkökulma. On mahtavaa päästä tekemään hyvää niinkin tärkeän asian kuin saattohoitokodin puolesta. Niitä on vain neljä Suomessa. Toiseksi mietin, mikä olisi kauheinta, mitä minulle voisi tapahtua lavalla? Voin pyörtyä, voin saada blackoutin, voin seota sanoissani, mutta mitä sitten? Jokainen ihminen meistä harmittelee pääasiallisesti omia mokiaan, eikä kovin kauaa jaksa vatvoa jonkun muun epäonnistumista. Kolmanneksi ajattelin, että on rohkeaa olla rohkea ja selkeästi ylittää omat pelkonsa. Neljänneksi asiaan myöntyminen tuntui sydämessäni oikealta, hyvältä jutulta.

Mietin sitäkin, että jos minua on joskus jännittänyt ison joukon edessä puhuminen, se on ollut se aika, nyt on nykyinen hetki. Muutos kuuluu elämään ja kuten Sanna Ehdinkin kirjoittaa, ihmisen tulee päästää irti menneistä voidakseen tehdä tilaa uudelle. Ehdin toteaa, että mennyt on mennyttä, eikä sitä kannata vatvoa, vaan menneen kanssa tulee tehdä sovinto ja sitten jatkaa matkaa. 

Juurikin näin.

Olen varma, että tuona kyseisenä iltana, kun kaikki on ohi, minulla on ihan mielettömän mahtava voittajaolo. Se, kun rohkaistuu ylittämään omia rajojaan ja tekemään asioita, jotka oikeasti pelottavat, se antaa voimaa. Paljon voimaa.

Mukavaa tiistaita! Kannustan meitä kaikkia hyppelehtimään pois omalta mukavuusalueeltamme!